Kahdeksansilla Tampereen miespäivillä vuonna 2004 aiheeksi otettiin teema, joka on jatkuvasti kuplinut mukana päivien keskusteluissa. Puhe oli väkivallasta. Alleviivatuista alustajista linkit yhteenvetoihin Lauantai 27.11.
	10:30		Avaus Jari Heinonen, sosiaalipoliitikko, Tampere
	10:45		Miehen ja naisen väkivalta Leo Nyqvist, professori, Turku
	11:45		Henkinen väkivalta Ari Kaukiainen, psykologi, Turku
	12:45		Ruokailutauko
	13:45		Mies kriisikeskuksen asiakkaana Jussi Pulli, toiminnanjohtaja, Helsinki
	14:45		Kertomuksia elävästä elämästä Sirkku Tukiainen, perheterapeutti,Ylöjärvi
	15:45 –17:15		Paneelikeskustelu Martti Esko, Esa Kangasjärvi, Leea Klemola, Jukka Saarni; vetäjänä Hannu T. Sepponen
			Sunnuntai 28.11.
	10:30		Elokuva: isältä pojalle (1 t 10 min)
	12:00		Keskustelu elokuvan pohjalta mukana ohjaaja Visa Koiso-Kanttila
	13:00		Kahvitauko
	13:30		Kuinka hallitsen aggressioni Raisa Cacciatore, lastenpsykiatri, Helsinki
	14:45		Väkivallattomuus elämänasenteena Lauri Porceddu (dharmachari Sarvamitra)
	16:00		Päätöskeskustelu vetäjänä Kai Kiviranta
	17:15		Tilaisuus päättyy

Aggressiokasvatus Lastenpsykiatri Raisa Cacciatore toimii Väestöliiton Miehen aika -projektin johtajana. Projektissa hahmotellaan mm. koulujen ja päiväkotien käyttöön aggressiokasvatuksen ohjelmaa tai mallia, eräänlaista “aggression portaat” -oppimismallia. Aggressio ymmärretään tällöin laajasti, paitsi vihan ja raivon kannalta, myös pettymyksen, pelkojen, kauhun, kateuden, kaikkien negatiivisten tunnetilojen kannalta. Cacciatore arveli, että nykyinen kasvattajapolvi on asiassa ollut pulassa ennen kaikkea siksi, että on vallinnut näkemys ettei aggressiota oikein sopisi yleensäkään näyttää. Nyt kasvatetaan sitten itsetuntoista sukupolvea hallitsemaan tunnetiloja, jotka aivan välttämättä kuuluvat lapsen ja nuoren kasvuun. Miesten ja naisten keskimääräiset erot – miehet haluavat enemmän voittaa, naiset enemmän miellyttää – eivät poista yksilöiden välisiä huomattavasti suurempia eroja. Vaikka empatiakykyä on naisilla keskimääräisesti enemmän ja strategiakykyä miehillä, olisi pyrittävä tulemaan toimeen samassa maailmassa ja vielä hyvin erilaisten yksilöiden kesken. Median mieskuva on voimakkaan kaksijakoinen; voittajat ja luuserit. Mutta myös kehotietoisuus, ulkonäköhuolet ovat kasvamassa pojilla. Tytöillä kehoitsetunto romahtaa murrosiässä. Murrosikäisen kasvuun kuuluu itsenäistyminen voimakkaiden sisäsyntyisten kriisien kautta. Aggressio palvelee kasvua ja on sen voimavara. Cacciatore katsoi, että pojat selviytyvät kasvusta nykyisin heikommin. He syrjäytyvät helpommin niin päiväkodissa, koulussa, kaveripiirissä, myöhemmin työelämässä ja ehkä koko elämästäkin. Onko vika pojissa vai eikö heitä ymmärretä. Alustaja kertoi oman poikansa tapauksen: Eräänä aamuna kouluun ei ollut enää haluja, koska siellä ei saa leikkiä poikaleikkejä. Ei saa juosta, töniä, kiipeillä, pelata. Opettaja kertoi kysyttäessä, että vanhemmat nostavat oitis oikeusjutun, jos jotakin tapahtuu. Kiellettyjä olivat koulussa siksi pukkistaistelu, kirkkis, kukkulan kuningas ja jalkapallon peluu. Kuitenkin kaikissa näissä poikamaisissa leikeissä mukanaolo olisi niin omalle itsenäistymiselle kuin “laumaan” pääsyllekin elintärkeää. Cacciatore korosti, että lapsilla on oikeus aggressiokasvatukseen. On oikeus tietää, mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Nykyisin ei silti riitä ohje: älä potki maassa makaavaa, älä nuiji muijaa. Nykyistä kasvattajapolvea on itseään voitu vielä kasvattaa väkivallan keinoin, piiskattu uhma pois. Siitä piti päästä pois, mutta samalla liu`uttiin vain kieltämään aggression ilmeneminen, kun väkivaltaa on haluttu vastustaa. Kasvatuksessa on käytetty maailman sivu häpeää, nöyryytystä, ivaa - ja käytetään edelleen. Se onkin tehokas kasvattaja ja karsii ikävää käytöstä osittain varsin tehokkaasti. Mutta se karsii samalla paljon muutakin. Häpäisy vie myös itsetunnosta ison palan ja rajoittaa toimintoja laajasti. Kun nuori häpeää voimakkaasti, ei siinä ole mitään rakentavaa. Haluaa tehdyn tekemättömäksi, vajota maan alle, peittää kasvonsa, kuolla. Haluaa pyyhkiä kaiken tapahtuneen pois, “tappaa kaikki” jotka näkivät häväistyksen. Äärimmäisessä häpeässä on vahva tarve tuhota kaikki ja se onkin vahvasti taustalla myös väkivaltatilastoissa. Häpeävä tuntee olevansa pilalla kokonaan. Toista on syyllisyys. Syyllinen voi myöntää tekonsa, voi pyytää anteeksi, voi yrittää korjata ja hyvittää tekonsa, olla sen jälkeen parempi ihminen. Ei ole itse kokonaan pilalla. Cacciatoren mielestä juuri häpeä tulisi jättää (vaarallisena) kasvatuskeinona pois, koska sisäsyntyisesti sitä on kasvavalla nuorella aivan tarpeeksi. Kun lapsi astuu uuteen ryhmään, tulevat valta ja asema -hierarkiat väistämättä heti eteen. On saatava selville oma asema ja kuka mitäkin määrää. Miehillä tämän selvittäminen on keskimääräistä suurempi tarve. Hierarkiat on saatava selville, mutta vanhempien tulee olla läsnä tarvittavasti myös asettamassa rajoja hyväksyttäville keinoille. Nuori tarvitsee myös kokemuksen omasta vallastaan, koskemattomuudestaan, reviiristään. Tämän vuoksi häntä on myös kuultava, äänivalta on oltava, vaikka rajat ja päätökset tekisikin aikuinen. Samaan liittyy tahtomisen kasvu. Ei sitä tule nujertaa, vaikka ei annakaan periksi väärälle karkkipäivälle. Tahtomista voi ihastella silti. Cacciatore moitti poikien kasvamisen jatkuvaa rajoittamista. Pojat saavat jatkuvasti kuulla koulussa: olkaa kunnolla, rauhoittukaa, olkaa hiljaa, pysykää paikoillanne, älkää riehuko - muuttukaa tytöiksi! Poikien tulisi saada leikeissään vähitellen kasvaa mieheksi, ottaa riskejä ja haasteita, kokea jännitystä, pelon voittamista, taitojenja rohkeuden testausta. Missä tämä tapahtuu, jos kaikki on koulussa kriminalisoitu. Aggressiokasvu ja dominanssihierarkioitten (valtarakenteiden) oppiminen tapahtuu joka tapauksessa jossakin, eikä niistä tilanteista lähdetä edes kantelemaan, kun kaikki on kuitenkin kielletty. Aggressio on myös sisuuntumista. Olisiko naiselle pälkähtänyt päähän rakentaa suurinta siltaa, avaruusrakettia, nostokurkea, edes lentokonetta, kyseli Cacciatore. Miehisestä aggressiosta on siis paljon hyvää tulosta, ja myös kasvatuksessa sen työstämisestä saavuttaa tuloksia. Jos jätetään yksin, voivat seuraukset olla tuhoavia. Kiellot eivät sinänsä riitä. Nuorta on syytä opettaa tunteiden sietämiseen. Ei ole pakko toimia juuri silloin, kun on punaisin hetki, vaan myöhemmin. Energian purkamisen tapoja voi opettaa, perinteistä halonhakkuuta vaikka. Pettymyksen tunteet ovat kenties vaikeimpia käsiteltäviä, mitä tehdä kun poikaystävä jätti, tyttö petti. On opetettava muitakin tapoja kuin median viina, väkivalta ja itsensä viiltely. Jos itsetuntoa ja uhmaa on saanut pitää omanaan, uskaltaa myös pitää puolensa, olla tärkeä, uskaltaa sanoa, puolustaa ja puolustautua, myös nauttia elämästään. Olla samanarvoinen kuin muut. Mistä kaikki miehen, pojan oireilu johtuu. Mistä johtuu väkivalta toista miestä vastaan, naista kohtaan, itsetuhokäytös, humalajuominen, tapaturma-alttius, huono koulu- ja työmenestys? Näitä asioita ihmetellään yhteiskunnassa asia kerrallaan. Sanotaan hyi hyi ja odotetaan että huono käytös loppuu. Ei ole loppunut, vaikka poliisi ja muut viranomaiset rankaisevat miehen oireilua. Jos pojilta kysytään, oletko masentunut - ei helvetissä. Mutta olo on silti helvetin paha. Cacciatore epäilee, että kodin, kasvatuksen, kaveripiirin konkreettisten ongelmien lisäksi voi olla myös että elämme miesmyrkyllisessä yhteiskunnassa. Mitä se on? 1. puuttuu miehille suunnitellut terveyspalvelut 2. sukupuolispesifi (erityinen) osaaminen kasvatuksessa puuttuu 3. koulut suunniteltu tytöille 4. miehet puuttuvat nuoren lapsuudesta ja nuoruudesta 5. poikien fysiologisen liikunnallisuuden tarvetta ei huomioida koulussa 6. suorituspaineet seksissä, parisuhteessa, perheen elatuksessa kovia 7. roolimallien kapeus median mieskuvassa, vain voittajat tai luuserit 8. mies kuvataan alkeellisena, aggressioissa ja seksuaalisuudessa hallitsemattomana 9. mies häpäistään - hän on sika kunnes toisin osoitetaan 10. väkivaltainen miehen uhka nostetaan aina näkyville 11. miehen tarve ja pakko suunnistaa “dominanssihierarkiassa” ei saa tukea nuoren kasvatuksessa 12. aggressiivisuuskasvatus puuttuu kokonaan 13. poikien seksuaalisuuskasvatus puuttuu melkein kokonaan 14. miesten ja poikien masennusoireet kriminalisoidaan - ei hoideta Tiivistelmä: Hannu T. Sepponen Jari Heinonen Aprikointia miehistä ja Tampereen perinteisistä miespäivistä Viime vuosina mies on tietyllä tavalla tullut ”muotiin”. Erilaiset isä-jutut täyttävät lehdet ja hyvän isän malleja haetaan siinä kuin äidinkin. Työn, perheen, sosiaalisen lähipiirin ja erilaisten vallankäytön muotojen yhteensovittaminen on myös miehelle ja isälle vaikea ja kipeä asia. Miesryhmät, miessakit ja erilaiset miestä väkevämpi -tapahtumat ovat viime vuosina yleistyneet, ja hyvä niin. Miehiä kokoontuu pienissä ja nykyisellään jo vähän suuremmissakin porukoissa keskustelemaan asioista, jotka aikaisemmin ovat olleet pelkästään ”naisten juttuja”. Miehet ovat jopa alkaneet puhua tunteistaan, vaikka ne ovatkin perinteisesti olleet naisten monopoli. Miehinen mies ei ole saanut itkeä, saati puhua ”pehmoisia” tai muuten hänet on leimattu hiukan kummalliseksi, vaikkapa ”knapsuksi” kuten Mikael Niemi sanoo hienossa kirjassaan ”Populäärimusiikkia Vittula jänkältä”. Viime vuosikymmeninä syvät rakennemuutokset ovat kohdistuneet vahvasti suomalaisen miehen elämään. Miten pärjätä alati muuttuvilla ja kovenevilla työmarkkinoilla, miten toimia perheessä ja miten voittaa oma yksinäisyytensä ja löytää toiset miehet ja muu lähipiiri ja miten ylipäätään vaikuttaa omaan ja lähipiirinsä elämään? Muun muassa tällaiset kysymykset ovat nousseet yhä enemmän esiin. Ensimmäiset Väinöpäivät Tällaisia edellä kuvaamiani kysymyksiä on alettu yhä enemmän esittää, ja eräs tärkeä keskustelufoorumi jo lähes 10 vuoden ajan on ollut Tampereen jokavuotiset miespäivät. Muistan hyvin ensimmäiset miespäivät vuonna 1997. Tuolloin teemana oli Miksi miehet syrjäytyvät miehen hallitsemassa yhteiskunnassa. Ensimmäisten miespäivien lähtökohta oli sellainen, että toimittaja Hannu Sepponen otti 1990-luvun puolivälin jälkeen allekirjoittaneeseen yhteyttä ja esitteli vajaan 10-liuskaisen suomalaisen miehen pelastusohjelmansa ja sanoi että juuri nyt pitää aloittaa puhuminen suomalaisen miehen asioista. Innostuin asiasta ja lähdimme pohtimaan, miten keskustelua voisi synnyttää. Päätimme yhdessä luoda jonkinlaisen verkoston jonka pohjalta ensimmäiset miespäivät sitten syntyivätkin. Mukaan tuli monenlaisia miehiä ja monenlaisia järjestöjä, mm. Miessakit Helsingistä, Tampereen ev.lut.seurakuntien miestyö, SAK:n paikallisjärjestö ja opiskelijoiden edustajat. Erityisen merkittävä rooli on alusta asti ollut Tampereen kaupungin kulttuuritoimella, joka ennakkoluulottomasti on tukenut miespäiviä taloudellisesti. Ilman tätä tukea miespäivien taloutta olisi voinut olla vaikea pitää tasapainossa. Hauska yksityiskohta oli alussa se, että ensimmäisten miespäivien järjestelytoimikunnassa Tampereen yliopiston ylioppilaskuntaa eli TAMYa edusti silloin vielä opiskelijana vaikuttanut nuori ja sangen innokas nainen, Rosa Meriläinen. Valitettavasti tämän jälkeen järjestelytoimikunnissa ei juuri naisia ole ollut. Tilaa olisi kyllä ollut. Sen sijaan miespäivien alustajina naisia on aina ollut. Aluksi puhuttiin myöskin Väinöpäivistä. Peruskysymys oli, mitä kuuluu Väinö? Taustalla tässä ehkä oli paria asiaa. Ensinnäkin J. Karjalaisen tunnettu hittibiisi Missähän se Väinö on? oli tuolloin kaikkien huulilla. Väinö oli monien huulilla myös sitä kautta, että Suomi vietti 80-vuotisjuhliaan ja eräs myyttinen hahmo, Kalevalan vaka ja vanha Väinämöinen jollakin tavalla puhutteli ihmisiä. Silloinen Miessakkien terhakka toiminnanjohtaja Jori Ringman oli keskeinen Väinö-metaforan kehittelijä. Idea oli hauska ja pitkään toimiva. Ensimmäiset miespäivät onnistuivat hyvin. Pääsimme TV:n uutislähetyksiin, iltapäivälehdet kirjoittivat asiasta, väkeä oli paljon ja keskustelu virisi alusta asti innokkaana ja olennaisiin kysymyksiin tartuttiin. Tästä on ollut hyvä jatkaa. Erityinen kiitos on tässä yhteydessä syytä osoittaa toimittaja Hannu T. Sepposelle, joka on vuosien ajan aina yhtä innokkaasti jaksanut olla mukana ideoimassa ja organisoimassa miespäiviä. Monasti apu on ollut niinkin käsin kosketeltavaa, että Hannu on leiponut kahvituksen yhdessä seminaariväelle tarjotut herkulliset pullat ja piirakat. Samoin Hannu on myös kiitettävästi osallistunut asioiden käsittelyyn julkisuudessa, kuten viime aikoina jälleen olemme havainneet Suomen Kuvalehteä lukiessa ja A-talkia katsellessa. Miespäivätraditio vakiintui Vuoden 1997 jälkeen miespäiviä on vietetty Tampereella säännöllisesti joka vuosi. Vain paikka on vaihdellut kirjastotalo Metsosta kulttuurikeskus Telakalle ja nyt viimeksi vanhalla kirjastotalolle. Teemat ovat vaihdelleet. Vuonna 1998 puhuttiin miehen seksuaalisuudesta. Mies ja työ puhuttivat vuonna 1999. Vuonna 2000 käsiteltiin perhettä. Vuonna 2001 puheenaiheena olivat miehen ilot, vaikka puhe luiskahtikin usein surun puolelle. Sukupuolten kohtaaminen ja miehen viisaus olivat puheenaiheena vuonna 2002 ja vuonna 2003 kysyttiin, mikä on onnellinen mies? Syksyn 2004 miespäivien teemaksi valittiin arka aihe, väkivalta, aggressio. Kysymys kuului, miten löytää rajat raivolle? Tämä teema on kuplinut mukana alusta alkaen päivien keskusteluissa, mutta nyt se päätettiin nostaa päivien pääteemaksi. Tarkoitus oli pohtia, voiko miehen ja naisen väkivaltaa verrata, millaista on henkinen väkivalta, ns. nitistäminen ja millainen mies on uuden kriisikeskuksen asiakkaana? Tarkoitus oli myös pohtia rajoja raivolle eli miten väkivaltaa voisi hallita ja miten väkivallattomuus elämänasenteena voisi maailmassamme laajentua? Asia on epäilemättä tärkeä paitsi yksilöllisestä näkökulmasta myös laajemmasta näkökulmasta katsottuna, koska maailma on tänäänkin vaarallinen paikka elää, kuten varmasti esimerkiksi Fallujan asukkaat Irakissa viime viikkoina ovat karmealla tavalla saaneet nähdä ja kokea. Meidän tarkoituksenamme ei ollut tuomita tai leimata ketään, vaan pohtia asioita ja löytää yhteisen keskustelun kautta ratkaisuja. Kaikki saattoivat osallistua keskusteluun. Sana oli ns. vapaa. Tämä on aina ollut miespäivien lähtökohtana. Suomen historia itsessään on väkivaltainen Meillä Suomessa kieltämättä on vahva väkivaltainen historia, suorastaan jonkinlainen aggression kulttuuri. Jotenkin patoutunut raivo - joka välillä kuplii pintaan - liittyy suomalaiseen kulttuuriin. Kansakunnan historiassa on esimeriksi kaksi suurta tapahtumaa, joissa tällainen patoutunut raivo ja epätoivo ovat nousseet vahvasti esiin. Tarkoitan talonpoikien nuijasotaa (vuodenvaihteessa 1596–97) ja vuoden 1918 tapahtumia, kansalaissotaa. En tiedä mistä se kertoo, mutta molempien kahakoiden päätappelut käytiin Pohjois-Hämeessä: Nuijasodassa Nokialla ja kansalaissodassa Tampereella. Näissä tapahtumissa suomalainen hiljaisuuden kulttuuri murtui voimalla. Eliitin ja kansan välinen railo aukesi näiden tapahtumien alla liian jyrkäksi, osallisuuden kokemukset jäivät puuttumaan. Siksi patoutunut raivo purkautui vahvalla, väkivaltaisella tavalla. Kansalla ei ollut omasta mielestään mahdollisuutta vaikuttaa asioihinsa rauhanomaisesti. Väinö Linnan hienossa romaanissa ”Täällä Pohjantähden alla” nuori Akseli Koskela kiteytti asian opettajalleen räätäli Halmeelle näin ytimekkäästi: ”Jos ne meitille ilman pakkoo jotakin antas, niin mikä olis estänyt meitin sitä jo saamasta moneen kertaan”. Akselin vastaus omaan kysymykseensä oli Pentinkulman punakaarti, jonka vastuullinen johtaja hänestä tuli. Ja loppu onkin jo sitten luettavissa Heikki Ylikankaan johtamasta sotasurmaprojektista - kaikkinensa lähes 50 000 kuollutta, joista merkittävä osa kuoli juuri Tampereen seudulla. Itse asiassa kaikessa suomalaisessa kansalliskirjallisuudessamme tällainen raivo on jotenkin aina mukana. Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä kylätappelut veljesten ja Toukolan kylän väen välillä olivat arkipäivää. Välejä selviteltiin vähän väliä ja jälki oli aika pahaa. Hoitokeinoina tarvittiin viinaa ja saunaa, mutta sieltä sitä taas noustiin miehiksi jälleen. Samoin Linnan Tuntemattomassa ja Pohjantähdessä on mukana samoja elementtejä. Herraviha, kohtaloon alistuminen, vastarinta vuorottelevat näissä teoksissa. Jopa niinkin rauhallinen mies kuin luutnantti Vilho Koskela kävi vetämässä upseerien korsulla saksalaisupseereja köniin saatuaan hiukkasen kiljua ja ns. Mannerheiminviinaa eli jaloviinaa. Näyttää siltä, että vastarinta, itseellisyys ja uhma liikuttaa edelleenkin suomalaista miestä. Ainakin silloin kun hän ei ole vielä iällä pilattu. Tästä voi vakuuttua ainakin pikkujouluaikana menemällä havainnoimaan kahteen aikamme merkittävään aggression purkautumispaikkaan: taksi- ja nakkikioskijonoon. Siellä heitetään läppää kiivaaseen tahtiin ja roikutaan kaverin kravateissa, jos sellaisia nyt sattuu olemaan. Tämä on jokaisen joulun alla toistuva rituaali suomalaisessa elämänmuodossamme. Meidän aikamme ihmiskuva synnyttää patoutunutta raivoa Itse näen niin, että meidän aikamme iso ongelma patoutuvan ja patoutuneen raivon taustalla liittyy hallitsevaan maailmankatsomukseen ja siihen kytkeytyneeseen ihmiskuvaan, joka on vahvasti sidoksissa kiihtyvään kilpailuun ja oman edun ajamiseen. Ihmiset - niin miehet kuin naisetkin, ja yhä enemmän myös lapset varsinkin jos on uskomista Anne Brunilan äskettäiseen globalisaatioryhmän raporttiin - nähdään erillisinä egoina, yksilöinä, jotka pyrkivät käyttämään toisiaan omien itsekkäiden halujensa ja tavoitteidensa välineinä. Toisten ihmisten hyväksikäyttö, nokkeluus ja tehokkuus ovat tällaisen ajattelun mukaan tuottavaa ja tehokasta ja luovat sekä yksilöiden että koko yhteiskunnan kannalta parhaan mahdollisen lopputuloksen. Kukin on oman onnensa seppä. Tällainen käsitys esineellistää ihmisen eikä välttämättä luo kovin vahvaa sitoutunutta osallisuutta yhteiskuntaan, ehkä pikemminkin jonkinlaista viihtymättömyyttä ja huonoa oloa - vitutusta! Tällaisella sitoutuneella osallisuudella tarkoitan ihmisten mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiskuntamme yleiseen pelisäännöstöön, resurssien ja voimavarojen jakamiseen ja tietenkin myös siihen miten tasaisesti tuotetut voimavarat jaetaan ja millä tavoin tämä tapahtuu. Tällaisesta maailmankuvasta ja ihmiskuvasta on ollut seurauksena suurelle joukolle ihmisiä päämäärätön ryntäily, oravanpyörä - ajelehtiminen yhä kiihtyvän teho- ja kilpailuyhteiskunnan ajopuina. Myös useimpien miesten elämä on tänään liian monimutkaista, kiireistä, ulkoisten ja sisäisten pakkojen säätelemää kilvoittelua: tulosvastuuta, alituista pesän rakentamista, lainanlyhennyksiä, keskinäistä kilpailua, oravanpyörässä rimpuilua, ja siitä putoamista - kunniaa ja häpeää! Useimmilla on kiire johonkin, mutta juuri kukaan ei oikeasti tiedä minne. Ihmiset - niin miehet kuin naisetkin - joutuvat uhrautumaan usein järjettömiksi koetuille päämäärille. Tästä erinomaisen hieno puheenvuoro on äskettäin julkaistu Juha Siltalan kirja ”Työelämän huonontumisen lyhyt historia”. Jatkuvaan tehokkuuteen pyrkivästä yhteiskunnasta on tullut eräänlainen uhreja vaativa epäjumala. Usein nämä uhrit ovat myös väkivallan uhreja. Tästä syntyy tilanne, jossa toisilla on alituiseen liian kiire ja toisilla taas ei ole kiire minnekään. Tämä asetelma ruokkii epätoivoa ja ajoittaisia raivon purkauksia. Eikö esimerkiksi lisääntyvä ihmisten heitteille jättö ja siitä usein seuraava syrjäyttäminen juuri tee ihmisiä epätoivoisiksi ja saa heidät pois tolaltaan ja keksimään mitä mielettömimpiä keinoja tulla huomatuiksi? Hyvä tapa rakentaa toimivia rajoja raivoille on luoda ympärillemme hyvinvointiyhteiskunta, jossa avoimet yhteisöt, kansalaisyhteiskunta ja hyvinvointivaltio toimivat rinnatusten, toinen toistaan monin tavoin tukien. Omasta mielestäni nyt tarvitsemme ympärillemme aitoa dialogia, vuorovaikutusta ihmisten välille, niin miesten kuin naistenkin välille. Ymmällä olevat yksilöt tarvitsevat yhteisöjä, jonkinlaisia ryhmiä, joita vasten voimme peilata niin moraaliamme kuin vastuitammekin. Keskustelun, dialogisuuden avain on, että osaamme asettua keskustelukumppanimme asemaan ja ja eläytymään ja arvioimaan toista tämän omista lähtökohdista. Avoimuus ja kyky kuunnella ovat dialogisen ajattelun ja toiminnan tärkeimmät välineet. Ja itse uskon, että myös kaikilla tähän asti järjestetyillä miespäivillä laaja avoimuus ja kuuntelun kyky ovat kaikkien osallistujien välillä vahvistuneet. Tämä on eräs miespäivien positiivinen tulos, ja tietenkin se myös rohkaisee jatkamaan tätä perinnettä. Avauspuheenvuoro, Tampereen 8. Miespäivät 27.– 28.11. 2004 Kirjoittaja on tamperelainen YTT, professori, jolta ilmestyy pian kirja ”Työläismies ahdingossa? Kolmen eri sukupolven miesten elämää rakennemuutosten Suomessa”. Palmenia-Kustannus 2005. jheinone@yfi.jyu.fi Kun toimitaan mutkan kautta Turun Yliopistossa on tutkittu jo pitemmän aikaa epäsuoraa aggressiota, jonka on oletettu olevan erityisen naisille ominainen vihamielisen vaikuttamisen tapa. Psykologi, tutkija Ari Kaukiainen Turun Yliopiston oppimiskoulutuskeskuksesta on tehnyt väitöskirjan naisten aggressiivisuudesta liittyen sosiaaliseen manipulaatioon. Kaukiainen osallistui jo edesmenneen Kirsti Lagerspetzin johtamaan tutkimushankkeeseen, jonka seurauksena on julkaistu mm. teos ”Naisen aggressio”. Epäsuoraa aggressiota on tutkittu vasta varsin lyhyen aikaa, 80-luvun loppupuolelta konkreettisesti. Vaikka ilmiössä on kyse hyvinkin jokapäiväisestä, arkisesta aggression lajista, ilmaantui käsitekin tieteelliseen keskusteluun vasta 1960-luvulla. Asian tutkimista on tietysti vaikeuttanut, ettei kovin luotettavia tuloksia saavuteta marssimalla tutkittavien luo esittämään suoria kysymyksiä. Turun Yliopistossa on vuosien mittaan kehitelty tutkimusmenetelmiä, joissa käytetään hyväksi samaa erikoisuutta, josta epäsuorassa aggressiossa on kyse. Kun kysytään muilta sosiaalisen verkoston jäseniltä, kuinka Matti tai Maija käyttäytyy ollessaan vihainen, päästään lähemmäs epäsuoran aggression ilmenemistä. Suorat kysymykset tai tarkkailu eivät auta pitkälle. Jos aggressiota voidaan ilmaista fyysisesti tai sanallisesti, toisaalta suoraan tai epäsuorasti, sijoittuu epäsuora aggressio sosiaalisia suhteita hyödyntävän verbaalisuuden ja kiertoteitse vaikuttamisen kohtaamisalueelle. Suoraan voi motata tai haukkua päin naamaa ja epäsuorasti voi fyysistä aggressiota ilmaista vaikka mököttämällä, mutta epäsuorassa sanallisessa aggressiossa pyritään vahingoittamaan ihmistä mutkan kautta. Koetetaan vaikuttaa ihmisen asemaan ystäväpiirissä tai työpaikalla. Tavoitteena on kohteen saattaminen epäedulliseen asemaan tai valoon. Menettelyllä on ylivoimainen etu muihin verrattuna; vältetään vasta-aggressio sekä mahdollisesti asema, “kasvot” samassa sosiaalisessa yhteisössä. Epäsuoraa aggressiota tutkittaessa ajatuksena on, että kyse on toisaalta suuttuneena toimimisesta, toisaalta vahingoittamistarkoituksesta. Turkulaistutkimuksessa mukana on ollut kahdeksanvuotiaita, 11-, 15- ja 18 -vuotiaita, kuin nuoria aikuisia 23-iässä, nelikymppisiä sekä eläkeikäisiä. Haluttiin saada selville tietyssä yhteisössä sen jäseniä haastattelemalla tai lomakekyselyllä, kuinka kukin henkilö muitten mielestä toimi suuttuneena ollessaan. Kyse on ollut aivan tavallisista matti- tai maijameikäläisistä. (Keski-ikäisten ja eläkeläisten osalta tutkimusaineiston analysointi oli vielä kesken - HS) Poikien ja tyttöjen kesken ovat suurimmat erot yhtäältä suoran fyysisen aggression ja toisaalta epäsuoran sanallisen aggression välillä. Suuttuneena lyöminen ja potkiminen on enimmillään kolmin-nelinkertaista pojilla, ero laskee iän myötä. Suora verbaalinen aggressio on hyvin samansuuruista lukuunottamatta aivan pienimpiä, kun taas epäsuora sanallinen, lähinnä juoruaminen on teini-ikäisillä tytöillä kaksinkertaista. Tässäkin erot ovat pienempiä nuorena aikuisena ja aivan pieninä. Kuvaa täydentää, että niissä lapsissa ja nuorissa, joilla on käytössään voimakkaina kaikki aggression lajit, oli paria lukuunottamatta vain poikia, kun taas lähes vain epäsuoria menetelmiä käyttäneissä oli pelkästään tyttöjä. Kummassakin äärimmäisessä “klusterissa” (jotka käsittivät kumpikin alle 10 prosenttia tutkituista) oli korkea kyky sosiaaliseen manipulaatioon, sosiaalisten taitojen ja älykkyyden käyttämiseen korkea. Tämä ei toki tarkoita, että ihmissuhdetaitoja käytettäisiin vain aggressioita palvelemaan. Kaukiainen totesi, että tuloksilla on mitä ilmeisimmin yhteys niin kasvatukseemme kuin poikien ja tyttöjen sosiaalisten verkostojen, kaveri- ja lähiystäväpiirien erilaisuuteen. Jos tytöillä onkin enemmän taipumusta ristiriitatilanteiden ratkaisemiseen suoria aggressiivisia keinoja välttävällä tavalla, jää samalla vehkeilyyn “harjoittelumaastossa” myös tilaa. Se puolestaan pitää sisällään mahdollisuuden epäsuoraan aggressiivisuuteen. Kaikki viittaa kuitenkin siihen, että niin pojilla kuin tytöillä omat arvot ja normit säätelevät voimakkaammin sitä, mihin omaa sosiaalista älykkyyttä käytetään. Tiivistelmä: Hannu T. Sepponen Miesten ja naisten aggressio - väkivaltaisuus Miesten ja naisten väkivaltaisuuden eroa kuvaa ehkä jo se, että kotia voi pitää miehelle turvallisimpana ja naiselle vaarallisimpana paikkana, kärjisti professori Leo Nyqvist (sosiaalipolitiikan laitos, Turun Yliopisto) miespäivien 2004 ensimmäisessä alustuksessa. Paradoksia korostaa, että koti on myös paikka, jossa nainen harjoittaa tyypillisimmillään väkivaltaa; ruotsalaisen poliisitilaston mukaan naisen väkivaltaisuus kohdistuu enimmillään 0-6 -vuotiaisiin lapsiin. Väkivaltaongelman käsittämistä ja käsittelemistä hankaloittaa, että väkivallaksi nimetään nykytutkimuksissa myös uhkailu. Fyysisen ohella henkinen väkivalta on otettava vakavissaan ja usein ne lisäksi liittyvät toisiinsa, mutta henkisen väkivallan osoittaminen on usein työlästä. Kuitenkin mm. Usko-toivo-hakkaus -tutkimuksessa uhkailu rinnastetaan fyysiseen väkivaltaan, jolloin väkivaltakokemusten prosentit nousevat korkeiksi. Monissa tapauksissa uhkailu on osa vuosia jatkunutta väkivaltaista suhdetta. Väkivallan voi nähdä sosiaalisena valtasuhteena, jossa myös henkinen väkivalta; halventaminen, alentaminen ja uhkailu vaikuttaa kohteen emotionaaliseen tilaan. On syytä muistaa, ettei aggressiota ja väkivaltaisuutta tule samastaa. Aggressiokyky on oikeastaan välttämätön ihmisen eloonjäämisen kannalta. Se liittyy myös seksuaalisuuteen, joka sekin on vahvasti kuvassa mukana kun puhutaan parisuhdeväkivallan taustatekijöistä. Väkivalta parisuhteessa ei rajoitu heteroseksuaalisiin suhteisiin. Nyqvist viittasi mm. Itävallassa havaittuun homoseksuaalisten parien väkivallan samankaltaisuuteen. Karkeasti yleistettynä miehinen väkivalta on luonteeltaan instrumentaalista, tavoitteeseen pyrkivää, kun taas naisen väkivaltaisuus on enemmän ekspressiivistä, äkillistä ja tilanteeseen liittyvää. Parisuhteessa onkin melko tavallista, että naisen väkivaltaisuus, kuten esineellä heittäminen voi aloittaa väkivallan ryöpsähdyksen. Naisen ja miehen väkivaltaisuuden ero näkyy ennen kaikkea seurausten eroissa. Miehen osuus tilastoidussa väkivallassa korostuu seurausten vakavoituessa. Tämä näkyy mm. amerikkalaistutkimuksissa, joissa lähinnä fyysiset todelliset seuraukset on tilastoitu kolminkertaisiksi (esim. naisilla 22 %, miehillä 7 %), kun toisaalta puolison väkivaltaisuuden kohteeksi joutumisessa kummankin luvut ovat 25–30 prosentin tasoa (joskus elämän aikana). Tilastollisten yhteenvetojen osalta Nyqvist huomautti esimerkiksi UTH- tutkimukseen viitaten, että “joskus elämän aikana” nykyisessä parisuhteessa koetuista väkivaltaisista tilanteista tai uhkista (joita oli n. 22 prosentilla) melkein puolet, 40 prosenttia oli päättynyt, eli ollut luonteeltaan spontaania tai lyhytaikaista. Ajatus väkivallan yleisestä eskaloitumisesta, laajenemisesta ja pahenemisesta, ei siten pidä paikkaansa. Siinä osassa, joka tulee lähinnä auttamistyön piiriin, kehitys on ollut toinen, vuosia jatkunut ja paheneva. Miesten väkivaltaisuutta on tulkittu monesta näkökulmasta. Näkyvimpänä tulkintana esiintyy radikaalifeministinen näkemys patriarkaalisesta vallankäytöstä, jonka osa ja looginen jatko väkivaltaisuus olisi. Silloin jokainen mies on potentiaalinen väkivallantekijä rakenteellisen valta-aseman johdosta. Kilpaileva näkemys tulkitsee väkivaltaisuuden kylläkin osaksi miehistä dominanssia, keskimääräistä valta-asemaa, jossa kuitenkin on otettava huomioon ettei valta isommissa kuvioissa samastu paikalliseen tai “situaationaaliseen” valtaan. Osa miehistä näyttäisi olevan väkivaltaisia vain heteroseksuaalisessa parisuhteessa. Ajatellaan myös ”heikko mies” -teorian pohjalta, että väkivaltaiset reaktiot ovatkin oire heikoksi koetusta asemasta. Eräs osa miehistä pyrkii neutralisoimaan oman väkivaltaisuutensa ja asettumaan itse uhrin asemaan. Nainen voikin useassa tapauksessa käyttää kotona lähes kaikkea valtaa. Osalla miehistä voi olla ristiriitainen vallan kokemus; oma todellisuus on vallan muuta kuin yleisissä käsityksissä miehen valta tai asema. Osan väkivaltaisuudesta voi katsoa selittyvän persoonallisuushäiriöstä, narsistisesta vauriosta. Jokin osa selittyy psykoottisella, rajatilaisella persoonallisuudella. Väkivaltaisuuden erojen taustalla näkyvät kasvatuserot. Pojille sallitaan enemmän väkivaltaisuutta, kun taas tyttöjä opastetaan hoivan suuntaan. Naisten väkivaltaisuuden luonteeseen kuuluvat yhtäkkiset räjähdykset, ekspressiivinen väkivaltaisuus. Nyqvist tähdensi, että yleisesti luultu ”nyrkkeilysäkki” -teoria, väite naisen passiivisuudesta ei pidä paikkaansa. Naisella on oma toimijuutensa, oli se sitten puolustuksellista tai muuten vuorovaikutuksellista. Tämä näkyy kärkevimmillään kuolemantapauksissa, parisuhdesurmissa, joissa mm. Amerikoissa on mitattu jakauma 60-40. (Suomessa törkeissä pahoinpitelyissä vuonna 2003 suhde miehet:naiset oli 64-36 - HS) Kaikkein vakavimmissa seurauksissa erot siis tasoittuvat. Miehiä enemmän kuitenkin naisen väkivaltaisuus kääntyy itseä kohtaan. Niinpä itseään viilteleviltä naisilta on saatu vastaus: oli saatava paha olo ulos. Anorektikoista jopa 25 prosenttia kuolee ennenaikaisesti, osa itsemurhissa. Myös lapsuuden ajan traumatisoituminen näkyy naisten kohdalla. Lapsuuden ajan tuhoavien tilanteiden “uudelleen luominen” näkyy sekä naisen omassa väkivaltaisuudessa että väkivaltaisen miehen taustassa. Tähän liittyy mm. Yhdysvalloissa oikeuskäytäntöihin istutettu ”pahoinpidellyn naisen syndrooma”, joka meillä kääntyisi oikeuskielessä teoksi “täyttä ymmärrystä vailla”. Nukkuva mies on voitu surmata veitsellä ja teko olisi muuten murha. Piirteellistä on, että naisen tekojen kohdalla tunnetaan houkutusta psykologisoida väkivaltaa, kun taas miehen kohdalla halutaan nähdä rakenteellisia seikkoja. Tutkimuksissa jenkeissä on todennettu ns. Munchhausenin syndrooma. Aikuinen aiheuttaa vammoja (tai keksii sairauden) itselleen päästäkseen hoitoon. Tunnetaan syndrooman versio MSBP, jossa vamma (tai keksitty sairaus) aiheutetaan lapselle. Näistä tapauksista 98 % on naisia, heistä suuri osa hoitoalalla työskenteleviä. Väkivaltaisuus lapsia kohtaan jakautuu Suomessa noin puoliksi naisten ja miesten kesken, naiset ovat vaaraksi erityisesti 0–6 -vuotiaita kohtaan mm. ruotsalaisen tilaston mukaan. Juuri äskettäin julkisuudessa on kerrottu, että sairaalaan tehohoitoon tuoduista pikkulapsen kallonmurtumatapauksista vain aniharva ilmoitettiin sosiaalitoimelle. Nyqvist totesi myös, että julkisuudessa Raision arkkusurman kahden lapsiuhrin kaltaiset tapaukset ovat vain osa todellisuutta. Kaikki eivät tule julkisuuteen. Sinänsä harvalukuisista lapsensurmista neljä viidestä on naisen tekemä. Nyqvistin mielestä väkivallasta puhuminen pelkän sukupuolipolarisaation kannalta on hyvin ikävää, vaikka Ruotsin Gudrun Schymanin tavoin tähän tunnettaisiin houkutusta. Tiivistelmä: Hannu T. Sepponen Miesten kriisikeskus osoittanut tarpeensa Pääkaupunkiseudulla toimivan Miesten kriisikeskuksen toiminnanjohtaja Jussi Pulli selvitti Tampereen 2004 miespäivillä kokemuksia keskuksen parivuotisesta toiminnasta. Lähtökohtana kriisikeskuksen perustamiselle oli näppituntuma miesten erityisestä haavoittuvuudesta erotilanteissa. Oletettiin että ongelmat kytkeytyvät sukupuoleen erityisellä tavalla, että kunnilla ei ole tarkoitukseen sopivia palvelumuotoja ja että kyse on muutoin hyvin vaikeasti tavoitettavasta asiakaskunnasta. Keskuksen matkaansaattajina toimivat Ensi- ja turvakotien liitto, A-klinikkasäätiö, Y-säätiö, Mielenterveysseura sekä rahoittajana Raha-automaattiyhdistys. Toimintaa on aluksi luvassa vuoden 2006 loppuun asti. Keskuksen toiminnan tavoitteena on auttaa miehiä kriisiytyneessä elämäntilanteessa. Apuun pääsyn kynnys tulee saada matalaksi ja toiminta ennalta ehkäiseväksi mm. omaan väkivaltaisuuteen havahtumisen vuoksi. Tavoitteena on myös saada tietoa kriisikokemuksista sekä auttamisverkostoista, koska kaikkea ei suinkaan voida saavuttaa keskuksessa. Toiminta tulisi saada vakiinnutettua 2006 jälkeen. Toimintamuotona tai -tasona voi aluksi olla kriisi-interventio, jossa asiakas saa kriisiapua tai tukea, kyseeseen voi tulla parina tai perheenä tapaaminen tai sopivaan palveluun ohjaus. Oman ajanvarauksen kautta asiakas pääsee tarvettaan vastaavaan tapaamiseen, sen sijaan että muut yrittäisivät toimia miehen puolesta, kuten usein tapahtuu. Asiakasta tavataan myös työpareittain ja kyseeseen voi tässäkin vaiheessa tulla ohjaus jatkohoitoon, jos kyse on esimerkiksi selvästä alkoholin käytön ongelmasta tai väkivaltaisuudesta. Yksilötapaamisten ohella voidaan yhä järjestää parin kanssa istuntoja, tarvittaessa myös kotikäyntejä, ehkä asiakkaitten yhteisiä ryhmätapaamisia. Toiminnan kantavina ideoina Pulli luetteli asiakaslähtöisyyden ja yksilöllisyyden, joka on toiminnan a ja o. Edelleen halutaan toimia avoimuuden ja joustavuuden periaatteilla, maksuttomasti ja nimettömästi sekä pyrkien voimavarojen ja aktiivisuuden kartuttamiseen. Vuoden 2003 alusta loppusyksyyn 2004 keskus oli vastaanottanut 1 100 yhteydenottoa yksittäisiltä miehiltä. Käyntejä oli ollut 1 500, joista keskimäärin kolme käyntiä henkeä kohti. Kasvu vuodessa on noin 200 käyntiä. Miehistä työssäkäyviä ja perheellisiä oli 60 prosenttia. Suurin ikäryhmä oli 30–49 -vuotiaat, mutta 20–29 -vuotiaitten osuus oli kasvamassa. Perusasiakkaina olivat avioeron kokeneet tai sen uhan alla olevat, joille tapahtunut tai uhkaava ero oli usein ollut täysi yllätys. Monelle ero oli tiedotettu lähinnä ilmoitusasiana. Myös parisuhteen ongelmien vuoksi tullaan keskustelemaan. Kuvassa mukana on ahdistusta terveyden vuoksi, päihdeongelmat ongelmallisessa elämäntilanteessa, ongelmat lasten kanssa. Mukana on ollut myös noin 50 miestä, jotka ovat kertoneet väkivaltaongelmista joko tekijänä tai uhrina, mutta eivät ole kehdanneet mennä puhumaan poliisille. Osa kertoo näistä ongelmista vasta myöhemmin. Väkivaltakokemukset ovat voineet olla aluksi henkisellä tasolla ja ilmetä mitätöintinä ja aliarviointina. Pulli kertoi tapauksesta, jossa mies sai kuulla olevansa olematon mies, kun ”ei ole autoa”. Vaikutelma “kun mikään ei riitä” sävyttää monen miehen kertomusta. Paitsi että avunsaannin kynnyksen tulee olla matala, on miesten voitava tuntea oikeasti tulevansa kuulluksi. Täytyy tuntea että heihin luotetaan ja että asioista voi puhua avoimesti. On syytä oppia tunnistamaan omia tunteita, kehittää reagointitapaa sekä opetella myös huomioimaan lasten tarpeita. Asiakkaitten kohdalla on käynyt ilmi, että miehet kyllä puhuvat, kunhan puhutaan konkreettisella kielellä. Käy ilmi että monella sosiaalinen verkosto on varsin ohut, keskusteluapu on uusi asia. Monet arvostavat ja tarvitsevat nopeaa apua, joka on yksilöllistä ja joustavaa. Pullin yhteenvedossa kävi ilmi, että miesten kriisityö on hyvin tarpeellista ja sitä tarvitaan nimenomaan miesten ehdoilla. Kipeitten asioitten puhuminen on erityisen vaikeaa, mutta se lähtee liikkeelle, kun noudatetaan miehelle ominaisempaa loogisuutta ja johdonmukaisuutta, vastapainoksi parisuhteessa usein vaanivalle liialliselle rönsyilylle. Mies on tottunut ajattelemaan huolehtivansa ensin perheestä ja sitten itsestään. On myös selvästi uutta puhua mieheydestä, naiseudesta, seksuaalisuudesta. Kriisityön jatko tarvitsee lisää erityisesti miehen tilanteesta lähtevää spesifiä auttamista, tutkimustietoa miesten kanssa työskentelystä sekä lisää yhteistyötä palvelujärjestelmien kanssa. Tiivistelmä: Hannu T. Sepponen Miestä saa nykyään panetella Perheterapeutti Sirkku Tukiainen ihmetteli katsauksena aluksi, miksi ihmisten pahoinvointi maassa vain lisääntyy, vaikka elämän pitäisi mennä hyvin ja paremmin kuin koskaan. Avioerojen lisääntyminen ja yleisyys lienee jotakin muutakin kuin pelkästään aikanaan tapahtuneen lainmuutoksen tuoma tilastoharha. 30 vuotta sitten terapeutin uraa aloittaessa luuli tietävänsä kaiken parisuhteesta ja seksistä, mutta toisin on käynyt. Suomessa ja laajemmin Pohjoismaissa näytetään nyt elettävän samaa tarinaa kuin Amerikoissa, joissa Tukiaisen tuttava jo vuosia sitten kertoi nykynaisen törmäävän elämässään kolmeen sudenkuoppaan. Yksi on lastenteko ja kasvatus, toinen seksi ja kolmas parisuhteen loppu. Yksinäisyys ja ”itsetoteutus” ovat päivän sana, sinkkuelämä joko eronneena tai jo nuorena ennen entistä tavanomaista pariutumisikää. Miehet ovat sinkkunaisen elämässä saaneet tyytyä osaksi ”varamiesjärjestelmää”, systeemiä jossa nainen tarvitsee ja käyttää eri miehiä eri asioissa; kuka on hyvä tuttu remonttireiska, kuka teatterissa ja kulttuurissa mukanakävijä, kuka sänkykaveri. Kuinkahan väestötilastoille käy, Tukiainen kammoksui. Tasa-arvoistuminen on johtanut yliopistojen naisistumiseen, naisten astumiseen uusiin ammatteihin, armeijaankin, kirkon pappisvirkoihin. Myös miesten tapoja on opeteltu, jotta varmasti oltaisiin tasaveroisia. Parisuhteet olivat ennen toisiaan täydentävien ihmisten liittoja, nyt ne ovat yllättävän usein symmetristen kilpailevien ihmisten kauhun tasapainoliittoja, joissa täytyy olla tehnyt vertailtavia töitä, joutunut hoitamaan samoja hoitoasioita ja joissa kummallakin on yhä enemmän omaa aikaa. Jos parisuhde ajautuu kriisiin, ei se ole sitä kuin tappelu 30 vuotta sitten. Nyt annetaan ja saadaan puolin ja toisin, mies koettaa pidellä ja rauhoitella sätkyyntynyttä puolisoaan, naisten aggressiivisuus on lisääntynyt. Jopa vaatteet on vallattu miehiltä, pikkutakit ja solmiot kuuluvat varustukseen. Suoranainen transvestiittisyys on täysin hyväksyttyä, mutta miten kävisi miehen joka lähtisi liikkeelle vastakkaisen sukupuolen vaateparressa. Lihasharjoittelu on lisääntynyt ja turvapussukka on mukana käsilaukussa kaikkialla uhkaavan väkivaltatilanteen varalta. Räjähdyksiä perheissä toki sattuu, mutta niiden alkupiste on monta kertaa makuuhuoneessa, miehen halventamisessa. Kun sitten tulee vuoroon oma pihtaus, sanotaan vain, että ”kun en halua, en halua”, latasi Tukiainen. Perheterapeutin mielestä parisuhteessakin voisi taas ottaa käyttöön ajatuksen ”kaveria ei jätetä”. Voiko pelkästään toinen päättää, miten asiat menevät, ei se kyllä oikein reilulta kuulosta. Tukiaisen palattua matkavuosilta Suomeen oli machovaihe miesihanteena ohi ja pehmomies oli juuri tullut ihanteeksi Ruotsista. Sitten seurasi vaihe, jossa iloinen soturi suojelee heikompia, on eroottinen, mutta ei uikuta; hänen palvontansa kohde on suloinen kuningatar. Vallankäyttö seksuaalisella alalla on kääntynyt luonnonjärjestykseen nähden toisinpäin. Nyt tilanne on sellainen, että täytyisi olla luonnollinen ja spontaani, pitäisi tuottaa orgasmeja, etsitään niskat kipeinä G-pistettä… Miten miestä kuullaan on kokonaan toinen asia. Pienestä pojasta alkaen mies on keskellä naisia, jotka tietävät hänen tarpeensa paremmin. Päiväkodit ovat täynnä naisia. Opettajat ovat enimmäkseen naisia, koko auttajakaarti perheneuvonnassakin on lähinnä naisia, pahimmillaan kolme samassa huoneessa miestä vastaan. Mikähän olisi huuto, jos naista vastassa olisi kolme miestä tietämässä hänen puolestaan. Tukiainen oli erityisen huolissaan poikien tilanteesta nykyisessä sukupuoli-ilmapiirissä. On kamalaa kuunnella kuinka nainen haukkuu puolisoaan; ”miestä en tarvii enää mihinkään”. Tiivistelmä: Hannu T. Sepponen

Yhteystiedot

Hannu T. Sepponen 044 275 1190 sepponen (at) tamperelainen.org

Ilkka Hjerppe 050 368 4413 ilkka.hjerppe (at) tampere-evlsrk.fi