Tilit tasan? Tulonjakopäivät 2008 OHJELMA Alustajasta saat avattua yhteenvedon

Perjantai 7.11. 12.00 Avaus, Ari Ojapelto, tietokirjailija 12.30 Tuloerojen kasvu Suomessa Matti Tuomala, kansantaloustieteen professori, Tampereen yliopisto 13.45 Ruoka/kahvitauko 15.00 Sukupuolten palkkatuloerot Sami Napari, KTM, tutkija, ETLA 16.30 Koulutus, sukupuoli, tuloerot Marjo Vuorikoski, yliassistentti, kasvatustieteen laitos, Tampereen yliopisto 17.30 Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan miesjaoston tervehdys Kari Uotila, kansanedustaja, jaoston puheenjohtaja 20.00 Iltaohjelma Ravintola Tillikassa: Jouko Mäki-Lohiluoma Harri Marstio Lauantai 8.11. 11.00 Tiivistelmä perjantailta 11.15 Palkkatasa-arvo -käsitteen kritiikkiä Henry Laasanen, YM, tutkija, Jyväskylä 12.45 Muuttuva työelämä ja työnjaon kehitys Harri Melin, sosiologian professori, Tampereen Yliopisto 14.00 Kahvitauko 14.30 Musiikillinen välipala: Jouko Mäki-Lohiluoma 15.00 Paneelikeskustelu, puheenjohtajana Jari Heinonen, sos. työn professori, JYU Tapio Bergholm, historiantutkija, SAK Peer Haataja, asiantuntija, EK Riikka Kivimäki, tutkija, Akava Ralf Sund, talouspoliittinen asiantuntija, STTK 17.00 Tilaisuus päättyy

Ennustamisen vaikeudesta Tietokirjailija Ari Ojapelto käsitteli miespäivien avajaispuheessa finanssikriisiä, joka tuntuu yllättäneen jälleen kerran läntisen maailman. Yllättyneitä ovat nekin tahot, joiden luulisi lukevan talouden taivaan merkkejä. Björn Wahlroos tunnusti julkisuudessa, ettei vielä viikkoa ennen Yhdysvaltain finanssikriisin puhkeamista osannut arvata tilanteen vakavuutta. Yllätyksestä huolimatta Wahlroos vielä uskoi, että kriisistä selvittäisiin normaaleilla talouden korjausliikkeillä. Totuus on aivan toinen. Markkinatalouden päämaasta Yhdysvalloista alkaen nyt ”valtiollistetaan” niitä tappioita, joita voittojen huima kasvu ja yksityistäminen koko kansantaloudelle ovat aiheuttaneet. Talouden romahdustila on sitä luokkaa, että koko pankkijärjestelmä Yhdysvalloissa ja Britanniassa on halvaantunut. Valtiota huudetaan apuun jo suorana lainanantajanakin pankkien sijaan. Pankkeja ei myöskään haluta päästä konkurssiin ja niitä pelastetaan valtavin sijoituksin. Sääntelyn tarve tunnustetaan kaikkialla, kun muuta ei enää voida. John Maynard Keynesin oppeja aletaan jälleen muistella. Ojapellon mukaan finanssimaailman irtoaminen reaalimaailman taloudesta on saavuttanut hätkähdyttävät mittasuhteet. Varovaisimmillaankin esimerkiksi professori Vesa Puttonen arvioi, että maailmanlaajuisilla pääomamarkkinoilla johdannaismarkkinoineen pyörii taloudellisia odotuksia reilusti enemmän, kuin on koko maailman kansantuotteen arvo (46 500 miljardia dollaria). Suurimmillaan esimerkiksi europarlamentaarikko Esko Seppäsen esittämä arvio johdannaisten mittasuhteista on ainakin viisinkertainen koko maailman kansantuotteeseen nähden. Tilannetta voi kuvat myös päivittäisellä pörssikaupalla maailmassa, sen arvo oli 2000 miljardia dollaria päivässä. Tuosta määrästä korkeintaan kymmenen prosenttia olisi oikeasti tarkoitettu kattamaan maailmankaupan ja investointien tarpeet, 90 prosenttia oli suoranaista uhkapeliä, joka on tullut todeksi romahduksen myötä. Kun pääomamarkkinoiden paisumisen oleellinen selittäjä ovat johdannaismarkkinoiden ”innovaatiot” eli taloudellisten odotusten ja sitoutumisten edelleenmyynti, ei viimeisillä ostajilla välttämättä ole enää mitään käsitystä siitä, millaiset ovat sitoutumusten todelliset vakuudet. Ne ovatkin dramaattisesti romahtaneet finanssikriisin tultua sisään ovista ja ikkunoista. Kriisin mittasuhteista on säikähdetty kaikkialla. Yhdysvaltain lisäksi myös EU:n piirissä on ryhdytty hallintatoimiin. Ranskan Sarkozy ja Britannian Brown ovat hoputtaneet talouden pelastuspaketteja EU:n tasolla ja kansallisesti. Suomalaisissa mittasuhteissa kriisin vakavuutta kuvaa, että hallitus on kiirehtinyt antamaan takauksen kaikille pankkien talletuksille 50 miljardin euroon asti (10 000 euroa jokaista suomalaista kohti), kun kaikki pankkitalletukset olivat 93 miljardia euroa. Valtion vuosibudjetti on takauksia pienempi ja valtion velka suunnilleen talletusten takausraamien luokkaa. Meilläkin poliitikot ovat jakaneet uusliberaalien taloustieteilijöiden optimismin. He ovat myös jakaneet talousopin, jossa siunaukselliseksi nähdään rikkaiden rikastuminen. Pääomaliikkeet vapautettiin meilläkin parikymmentä vuotta sitten. Yhtenä seurauksena on ollut 1990-luvun laman vauhdittama funktionaalisen tulonjaon muutos: palkkatulojen kansantulo-osuus on pudonnut pysyvästi alle puoleen, kun se oli aiemmin vielä 60 prosentin osuuden luokkaa. Päinvastoin kuin aiemmin, pääomatuloista maksetaan selvästi vähemmän veroa kuin jo pienistä palkkatuloista. Tiivistelmä: Hannu T. Sepponen Tuloerot kasvoivat myös tahdon varassa Kansantaloustieteen professori Matti Tuomala toi alustuksessaan esille, että tuloerojen kasvu niin meillä kuin Yhdysvaltojen ja Britannian kaltaisissa keskeisissä markkinatalousmaissa oli erityisen voimakasta suunnilleen vuosituhannen vaihteesta alkaen. Samaan ajanjaksoon osuu myös useista maista havaittu suhteellisen köyhyyden lisääntyminen. Tuomala huomautti, että samalla kun kansantalouden tilaa kuvaava tuottavuuden kasvuvauhti yleensä hiipui, nousi kansan rikkaimman, ylimmän sadasosan osuus kaikista tuloista kolmesta kuuteen prosenttiin. Samaa kehitystä kuvaa reaalitulojen kehitys ajanjaksolla 1990–2006. Jos kaikki reaaliset tulot nousivat tuona aikana lähes 37 prosenttia, oli ylimmän yhden prosentin kohdalla nousu melkein 178 prosenttia ja rikkaimman viiden prosentin kohdalla yli 93 prosenttia. Keskimääräistä vähemmän lisääntyi valtavan enemmistön tulotaso, samalla kun elintason noususta hyödyttiin suhteellisestikin vähiten alimmilla tulotasoilla. Professori toi esille, että tulonjaon yleinen tasoittuminen 1970–1990-luvuilla aiheutti merkittävän tasoittavan poikkeaman rikkaimman sadasosan tulotasossa mediaanituloon eli keskimmäiseen tulonsaajaan nähden. Nyt on palattu kuusikymmenluvulta alkaneen tulojen tasauspolitiikan edeltävään aikaan. Samaa asiaa kuvaa toisaalta suhteellisen köyhyyden jakauma. Kun 1990-luvulla oltiin kaikkein alhaisimmissa luvuissa: 5,5 prosenttia kansasta laskettiin EU-mittarien mukaisesti köyhiksi, oli vastaava väestöosuus 1970 noin 14 prosenttia ja vielä 1976 yli kymmenen prosenttia. Nyt, eli tuoreimpana vuoden 2006 tietojen mukaan köyhien osuus väestöstä on noin 12 prosenttia. Köyhyys-käsitteenä käytetään tällä kohtaa EU:n määritelmän mukaista tulotasoa, joka on kuusi kymmenesosaa kansantalouden keskimmäisen tulonsaajan ansioista. Tuomala esitti, että muutos leviävään tulohaitariin on aiheutunut monesta tekijästä. On haluttu laskea verotusta, on tehty maltillisia tupo-ratkaisuja, on hillitty julkisia menoja, on suitsittu sosiaaliturvaa. Toisaalta koulutuksen ja teknologian, kansainvälisen kaupan muutoksen seurauksena eriarvoisuus tulojen ensijaossa on lisääntynyt. Mutta on myös hyväksytty ”voittaja vie kaiken” -ideologia. Muutokset Suomessa ovat olleet mittavia 20 vuoden aikana, mutta poliittinen keskustelu muutoksista on ollut vähäistä. Suomessakin on tapahtunut yhteiskunnan ääripäissä vahvaa polarisaatiota; köyhyyteen syrjäytyminen näkyy monien voimavarojen ja toimintamahdollisuuksien vajeena, mutta toisaalta eliitin ja rikkaiden kohdalla näkyy eristäytymisen tarve. Se saa ilmauksensa mm. terveydenhoidon ja koulutuksen eriytymisenä. Matti Tuomala pitää huolestuttavana ilmapiiriä, jossa johtavien politiikkojen, kuten pääministeri Vanhasen ja valtionvarainministeri Kataisen tapaan ajatellaan, ettei rikkaus ole ”poissa keltään”. Ei tulisi kadehtia parempiosaisia. Anglo-amerikkalaiseen maailmaan on levinnyt hyväntekeväisyys-konservatismin aate, jota seurasivat Thatcherista ja Reaganista alkaen myös Blair, Bush ja nähtävästi Vanhanen. Opinkappaleisiin kuuluu, että talouden kehitys synnyttää tuloeroja itsestään ja välttämättä. Ajatuksena on, että ”sinunkin vuorosi tulee”, mikä voi tarkoittaa sosiaalista liikkuvuutta. Suppeammassa muodossa ajatellaan, että kaikki tulevat rikkaammiksi; murut rikkaiden pöydältä putoavat siivoojien käsiin. Professori viittasi kahden vuosituhannen taakse siteeratessaan Platonia, joka ennusti kansakunnan sisällissotaa, mikäli tuloerot kasvaisivat niin, että ylimmät saisivat enemmän kuin neljä kertaa sen minkä alimmat. Tuomala toi esille, että ajatus tuloerojen kasvun yhteydestä talouskasvuun ei saa vahvistusta ainakaan aukottomasti. Niinpä 1970–1980-lukujen Suomi oli vahvan talouskasvun, mutta myös tuloerojen kaventumisen maa. On syytä yleisemminkin kysyä, onko tuloerojen kasvu hyväksi talouskasvulle. Niinpä USA:ssa 20 vuoden aikana keskimmäisen tulonsaajan tulo ei ole lisääntynyt, vaikka tulonjaon yläpäässä kasvu on ollut vaikuttava. Omassa maassamme on viime aikoina havaittu väestön sosiaalisen liikkuvuuden vähenemistä, kun sitä ilmaistaan tulojen muutoksella, tuloliikkuvuudella. Professori tuli alustuksessaan lähelle reaaliajan sykettä arvellessaan, että kaikkein rikkaimman väestönosan tulojen suhteellisen nousun huipputila edeltää aina talouskriisiä ja lamaa. Niinpä kaikkein rikkaimman tuhannesosan tulo-osuus lähenteli jo vuonna 2000 sitä tasoa, joka edelsi vuosien 1929–1932 yleismaailmallista lamaa. Huippuvuosi huipputuloissa oli tuolloin vuosi 1928. Toisaalta tulonjaon kermakerroksen tulo-osuus oli alhaisimmillaan suunnilleen sodan jälkeen 1980-luvun lopulle. Tuomala totesi, että Suomessakin tuloerojen tasoittumisen ja uudelleen leviämisen taitekohta osuus vuosikymmenen vaihteeseen, 1990-luvun alkuun. Jälkeen päin tarkastellen hyvinkin täsmällisesti havaitaan, että ylimpien tuloluokkien tulojen kehitysvauhti verrattuna alempiin muuttui tuolloin päinvastaiseksi. Siihen asti suhteellinen muutos oli suosinut alempia tuloja, nyt kävi päinvastoin. Meillä vauhtia asialle antoi 1993 verotusmuutos, jolloin siirryttiin ns. eritytettyyn tuloveromalliin. Kun ansiotuloverotus säilyi progressiivisena, siirryttiin pääomatulojen verotuksessa tasaprosenttiin, joka tätä nykyä vieläpä on alle keskimääräisen tuloveroprosentin. Aiemminhan pääomatulon verokanta oli vuosikymmenet ollut keskimäärin ansiotulon veroa korkeampi. Muutosta perusteltiin Euroopan Unioniin liittymisellä ja pohjoisten naapurimaiden vastaavilla ratkaisuilla. Seurauksena keskimääräiset veroprosentit ovat laskeneet ylimmissä tuloluokissa. Ylimmän yhden prosentin tulonmuodostuksessa jo kauan pääomatulot ovat olleet pääosassa. Kun 1990 ylin prosentti väestöstä sai tuloistaan pääomatuloina noin 11 prosenttia, on osuus nyt jo yli 60 prosenttia. Ja siis vähäpalkkaisen duunarin veroprosentilla, eli noin 28 prosentin verolla. Todellisuudessa vaikuttava vero esimerkiksi osinkotuloissa on 20 prosentin tasolla. Kehitys on kulminoitunut keskusteluihin erityisammattiryhmien mahdollisuudesta muuntaa palkkatuloja pääomatuloksi. Tyyppiesimerkkinä lääkärit. Mutta kysymys lienee laajempikin. Muun muassa laman ajan valtionvarainministeri Iiro Viinanen on kysynyt, kuinka pääomatulon verotus voi olla alle 30 prosenttia, kun duunari maksaa huomattavasti suuremman osuuden. Professori Tuomala kysyi, mikä on lopulta se peruste, jonka mukaan taloudellisesta kasvusta suurimman osan olisi mentävä rikkaimmille. Mikä varsinaisesti on se syy, miksi ylimmille tulonsaajaryhmille maksetaan enemmän. Yhä useammin esiintyy myös kritiikkiä siitä, että nämä ryhmät pääsevät itse määrittelemään ansiotasonsa. Tätäkin seikkaa tulisi määritellä yhteisön hyväksymä sosiaalinen normi, joka monin paikoin onkin rajoittanut tuloeroja. Kyse ei siis ole vain taloudellisesta, luonnonlain kaltaisesta pakosta. Tiivistelmä: Hannu T. Sepponen Miesten ja naisten palkat Tutkija Sami Naparin mukaan miesten ja naisten palkkatasossa on tapahtunut selvää tasoittumista neljännesvuosisadan aikana. Toimihenkilöiden kohdalla yleensä naisten saamat palkat olivat 64 prosenttia miesten saamasta vuonna 1981, kun ne olivat 79 prosenttia vuonna 2006. Eron kaventuminen näyttää kuitenkin pysähtyneen vuosituhannen vaihteessa. Tasoittumisen puolesta on toiminut naisten koulutustason nousu. Ikäluokittainkin tarkastellen erot ovat pienentyneet huomattavasti, mutta sinänsä ansioerot näyttävät muodostuvan jo työuran alkuvaiheessa. Sukupuolten palkkaeroissa voi olla kyse palkkasyrjinnästä, mutta myös työuraan liittyvistä valinnoista. Tunnetusti miehet ja naiset valikoituvat huomattavan erilaisille koulutus- ja työaloille. Taloustieteessä kysytään lisäksi, onko sukupuolten tuottavuudessa eroja, jotka liittyvät erilaiseen panostamiseen inhimilliseen pääomaan. Asiaan liittyy erilaisia odotuksia tulevista urakatkoista. Mutta kyseeseen tulevat myös valinnat miellyttävien ja vähemmän miellyttävien töiden välillä, riskien ja kilpailun kaihtaminen tai valitseminen ja muut ns. preferenssierot. Palkkaeroissa voi myös olla kyse erilaisesta erottelusta, diskriminaatiosta. Mieltymysten kaltaisena diskriminaatio voi aiheutua työnantajan, toisten työntekijöiden tai asiakkaiden ennakkoluuloista. Nykyisin todennäköisempänä pidetään epätäydelliseen tietoon perustuvaa ”tilastollista” diskriminaatiota. Niinpä esimerkiksi urakatkoista johtuvaa tuottavuuseroa saatettaisiin pitää yleisenä naistyövoiman ominaisuutena, josta sitten seuraisi pitemmän aikavälin palkkaerottelua. Erot uravalinnoissa ovat voimakkaasti sukupuolittuneet. Niinpä teollisuuden toimihenkilöistä oli EK:n tilaston mukaan tekninen koulutus miehistä 72 prosentilla, mutta naisista vain 20 prosentilla. Vastaavasti kaupallinen koulutus oli vain 11,5 prosentilla miehistä, mutta 52 prosentilla naisista. Urakatkoihin, siis yleisesti ottaen lasten saantiin ja hoitamiseen liittyvä työuralta poissaolo vaikuttaa naisten palkkaustason kehitykseen. Tutkimuksissa on tarkasteltu naisia, joilla tätä urakatkoa ei ole ollut, ja lasten vuoksi työstä poisjääneitä. Töihin paluun jälkeen palkkaero näiden kesken on ollut yli kymmenen prosenttia, kun poissaolo on kestänyt vuoden tai kaksi. Mutta jos poissaolo on kestänyt yli kolme vuotta, on ero kasvanut jo parinkymmeneen prosenttiin. Taloustieteessä on myös pohdittu, onko tuottavuuseroilla sinänsä diskriminoivia syitä. Lisäksi on havaittu, että palkkatasossa ylöspäin mennessä erot kasvaisivat ja puhutaankin ns. lasikatosta. Samoissa työtehtävissä sukupuolten palkkaerot ovat hyvin pieniä. Napari viittaa esimerkiksi Ossi Korkeamäen ja Tomi Kyyrän tekemään tutkimukseen, jossa palkkaerot ovat muutaman prosentin luokkaa. Kuitenkin miehet ja naiset tekevät sinänsä harvoin samaa työtä samassa työsolussa. Napari kysyi, tulisiko yhteiskunnan toimia palkkaerojen tasoittamiseksi, kun sukupuolten palkkaerot näyttävät keskeisesti muodostuvan jo työuran alkuvaiheissa. Voidaanko vaikuttaa esimerkiksi koulutuseroihin. Toisaalta mikäli uravalinnat siitä huolimatta painottuvat sukupuolen mukaan, onko tuolle seikalle jotakin tehtävissä. Lapsiin liittyviin urakatkoihin nähden tulisi kehittää perhevapaiden käyttöä. Olisi mietittävä isäkiintiöiden säätämistä siihen tapaan kuin Norjassa ja Ruotsissa. Isät olisivat sitten enemmän mukana lastenhoidon alkuvaiheessa ja naisten urakatkot lyhenisivät. Tiivistelmä: Hannu T. Sepponen Kari Uotila, Miesjaoston puheenjohtaja Tasa-arvoasiain neuvottelukunta eli TANE on sosiaali- ja terveysministeriössä toimiva parlamentaarinen neuvottelukunta. Miesjaosto on TANEn toimintaa valmisteleva elin. Miesjaosto toimii foorumina, jossa kohtaavat poliitikot, valtionhallinto, järjestökenttä ja sukupuolentutkimus. TANEn Miesjaosto on toiminut yhtäjaksoisesti vuodesta 1988 eli 20 vuotta, ja se on tiettävästi valtionhallinnossa tehdyn tasa-arvon miestyön maailmanennätys. 20 vuotta sitten miesten osallistuminen tasa-arvokeskusteluun ei ollut mitenkään itsestään selvää. Julkisuudessa esitettyjen kantojen mukaan miesten osallistumista pidettiin outona ja huvittavana, jopa turhana. TANE vakuuttui kuitenkin hyvin pian Miesjaoston työn tarpeellisuudesta ja Miesjaoston rooli alkoi vähitellen saada lisää painoarvoa neuvottelukunnan työssä. Nykyisin Miesjaoston toiminta on keskeinen osa TANEn toimintaa: esimerkiksi TANEn edellisellä kaudella 2003–2007 neuvottelukunnan toiminnasta suuri osa liittyi tavalla tai toisella tasa-arvon miestyöhön. Yleisempää miehet ja tasa-arvo -teeman nousua tasa-arvopolitiikan ytimeen kuvaa hyvin se, että vuonna 2006 Suomen EU-puheenjohtajuuskauden ainoa kansainvälinen tasa-arvokonferenssi järjestettiin teemalla miehet ja tasa-arvo. (TANE ja Miesjaosto olivat myös mukana järjestämässä konferenssia.) Tästä kehityksestä huolimatta Miesjaoston keskeisenä tehtävänä on monilla foorumeilla edelleen viestittää, että myös mies on sukupuoli. Sillä jos sukupuolinäkökulma tulkitaan vain naisnäkökulmaksi, nähdään miehet silloin neutraaleina, sukupuolettomina kansalaisina, joita koskettavat sukupuolittuneet tavat, toiminnot ja ongelmat jäävät piiloon. Miehet eivät kuitenkaan ole yhtenäinen ryhmä, ja siksi onkin tärkeää, että muistamme miesten monimuotoisuuden tehdessämme tasa-arvopolitiikkaa. Kasvatus Jako sukupuolen perusteella miehiin ja naisiin on keskeinen, koko yhteiskunnan läpileikkaava jaotteluperuste. Mies- ja naissukupuoli esitetään usein vastakohtaisina ja toisiaan täydentävinä. Erottelua aletaan korostaa jo synnytyslaitoksella pukemalla pojat vaaleansinisiin ja tytöt vaaleanpunaisiin. Lapset tunnistavat jo parin vuoden ikäisinä toisistaan miesten ja naisten ammatit ja osaavat erottaa toisistaan poikien ja tyttöjen värit ja leikit. Perinteisesti sukupuoli on määritellyt vahvasti sen, millaisen roolin lapsi saa ottaa. Poikia kannustetaan muun muassa kilpailullisuuteen, rajojen rikkomiseen ja fyysisyyteen. Poikia ei sen sijaan kannusteta feminiinisenä pidettyjen puolien kehittämiseen kuten tunteiden näyttämiseen, niistä puhumiseen, hoivaamiseen tai toisten huomioon ottamiseen. ”Pojat ovat poikia”, mutta vain silloin kun he käyttäytyvät pojille stereotyyppisellä tavalla. Nykyisessä yhteiskunnassa edellytetään kuitenkin myös pojilta ja miehiltä entistä enemmän sellaisten ominaisuuksien opettelua, jotka perinteisesti on liitetty naiseuteen. Tunteiden ilmaisua, sosiaalisia taitoja... Päiväkoti ja koulumaailma toistavat myös yleistykseen perustuvia käsityksiä sukupuolten eroista. Poikia palkitaan ja rangaistaan eri asioista kuin tyttöjä, ja samalla lapsia kasvatetaan kohti työelämän segregaatiota. On oleellista, että sukupuolisensitiivistä tasa-arvotyötä tehdään jo varhaiskasvatuksen piirissä, päiväkodeissa. Aikuisten asenteiden on muututtava, jotta lapset voivat löytää juuri heille sopivan tavan kasvaa aikuiseksi. On myös miesten etu, että sukupuolten tasa-arvoa estävät sukupuoliroolit kyseenalaistetaan. Tavoitteena ei ole kaikki ihmiset tasapäistävä sukupuolineutraalius vaan sukupuolisensitiivisyys. Sukupuoli voidaan silloin ottaa huomioon, ei kaavamaisina rooliodotuksina, vaan tapauskohtaisesti ja yksilöt huomioon ottaen. Viime syyskuussa TANE järjesti yhteistyökumppaniensa kanssa Tavoitteena tasa-arvoinen päiväkoti -seminaarin, johon osallistui lähes 200 osanottajaa, mukana oli myös useita päiväkotien johtajia. TANE on panostanut viime vuosina muun muassa poikien ja nuorten miesten parissa tehtävään sukupuolisensitiiviseen kasvatukseen, jolla voidaan tukea poikia ahtaista mieheyteen liitettävistä roolimalleista vapaaseen kasvuun. Esimerkiksi edellisellä eduskuntakaudella TANE oli aktiivisesti mukana Fredi -pojat, tasa-arvo ja ihmisoikeudet -opetusmateriaalin valmistelussa. Nykyisessä hallitusohjelmassa on kirjaus tasa-arvotietoisuuden lisäämisestä peruskouluissa ja opettajankoulutuksessa. Lisäksi lastentarhanopettajien koulutukseen tullaan sisällyttämään sukupuolitietoista opetusta. Suomen työmarkkinat ovat vahvasti sukupuolittuneet. Vain pieni osa suomalaisista työskentelee alalla, jolla on tasaisesti sekä miehiä että naisia työntekijöinä. Itse aloitin työelämäni 17-vuotiaana Helsingin telakalla, joka oli lähes puhtaasti miestyöpaikka. Sitä selitti raskas fyysinen työ. Laivojen tankeissa ryömiminen vei kyllä todella mehut niin, että taisi usein jäädä kotona niin kotityöt kuin muutkin velvoitteet hoitamatta. Tänä päivänä myös teollisuustyö on muuttunut fyysisesti kevyemmäksi ja mahdollistaisi näin naisten osuuden kasvun. Työmarkkinoiden segregaatio on keskeinen vaikuttaja siihen, että naisten euro ei edelleenkään ole täysi euro, mutta segregaatio vaikuttaa osaltaan myös siihen, ettei miesten vuosi ole täysi vuosi. Näitä molempia ilmiöitä on tärkeää tarkastella rinnakkain ja myös etsiä ratkaisuita, joilla voidaan vaikuttaa sekä naisten että miesten tilanteen kohentamiseen. On tärkeää, että pyrimme nostamaan naisten euron täydeksi euroksi ja miesten vuoden täydeksi vuodeksi. Elämmehän me miehet nykyään noin 12 prosenttia lyhyemmän elämän. Raha on tärkeää, mutta niin on elämäkin. Aktiivinen isyys Aktiivinen isyys on Miesjaoston kestoteema ja ajankohtainen edelleen. Vanhemmuuden kustannusten jakaminen työnantajien välillä sekä tasaisemman hoivavastuun jakaminen kodeissa auttaisi myös tilien tasaamisessa, esimerkiksi palkkatasa-arvon toteutumisen myötä. Työntekijänä nuori nainen on monen työnantajan näkökulmasta riski, sillä hänet mielletään potentiaaliseksi lapsen saajaksi. Miehet eivät tällaisena riskinä näyttäydy, vaikka vanhempia heistäkin tulee. Vaikka samapalkkaisuus on tärkeä asia ja perustellusti tasa-arvopolitiikan ytimessä, ei kaikkea kuitenkaan voi mitata rahassa. Lapsiperheiden isät tekevät pitkää työviikkoa useammin kuin lapsettomat miehet. Pienten lasten isien ylityöt ovat kuitenkin tutkimusten (Tilastokeskus, Tasa-arvo työn takana, 2007) mukaan vähentyneet 2000-luvun alussa selvästi 1990-luvun loppuun verrattuna. Kun vuonna 1997 alle 3-vuotiaiden lasten isien työajat olivat kaikkein pisimmät ja he tekivät kaikkein eniten ylitöitä, vuonna 2003 pienten lasten isät tekivät vähemmän ylitöitä kuin muut miehet. Onko miehen mitta edelleen ura, asema ja palkka? Voitaisiinko miehenä onnistumista mitata tulevaisuudessa pehmeämmin arvoin? Miehet saivat 1970-luvulla ensimmäisen kerran oikeuden perhevapaisiin, mutta kuitenkin naiset ovat olleet vanhempainvapaiden pääasiallisia käyttäjiä. Stakesin erikoistutkijan ja Miesjaoston jäsenen Johanna Lammi-Taskulan väitöstutkimuksen mukaan vanhempainvapaata pitävät isät osallistuvat myöhemminkin muita enemmän lastenhoitoon ja kotitöihin. Vanhempainvapaan jakamisella on seurauksia paitsi asemaan työelämässä, myös palkattomien kotitöiden jakautumiseen. Jos perheessä äiti käyttää koko vanhempainvapaan, vanhemmille muodostuu erilliset kokemusmaailmat ja kotityöt eriytyvät sukupuolen mukaan enemmän kuin sellaisissa perheissä, joissa isä pitää ainakin osan vapaasta. Miesten aktiivisemmalla osallistumisella isyyteen ja hoivaan voitaisiin ennaltaehkäistä myös perheiden hajoamisia. Kotitöiden epätasainen jakautuminen puolisoiden välillä on yksi keskeinen tyytymättömyyden aiheuttaja parisuhteissa naisten mukaan. Näin voitaisiin vaikuttaa myös monien miesten keskeiseksi kokemaan tasa-arvo-ongelmaan: ero-isyys, huoltajuus ja isän pysyminen lasten arjessa perheen hajottua. Sosiaaliviranomaisten asenteet isiä kohtaan on koettu ongelmaksi. Lapsen huolto- ja tapaamissopimustilanteisiin tulisi myös kiinnittää nykyistä enemmän huomiota. Nykyisellään sosiaalityön ammatillisiin käytöntöihin ei liity riskikartoitusta kotoa muuttavan vanhemman, joka useimmin on isä, mahdollisesta katoamisesta lapsen elämästä erotilanteissa. Isän katoaminen lapsen elämästä ei lähtökohtaisesti ole lapsen edun mukaista. Sukupuolisensitiivistä koulutusta tarvitaan sekä sosiaalityön perus- että täydennyskoulutukseen. Sosiaalityössä tulee myös tehostaa erityisesti ohjaus- ja neuvontavelvoitetta isyyden näkökulmasta. Myös työelämän sukupuolittaisen jaon tasoittuessa voitaisiin sosiaalityöhön saada nykyistä enemmän miestyöntekijöitä. Aktiivinen isyys on verraten uusi ilmiö: Viimeisen 20 vuoden aikana on puhuttu miehen yhtäläisistä hoivamahdollisuuksista. Aiemmin isä oli äidin apuri, mutta päävastuu hoivasta oli naisella. Asenteissa muutos tapahtuu hitaasti, mutta yhteiskunnan rakenteita, kuten lainsäädäntöä muuttamalla voidaan nopeuttaa tätä muutosta. TANE on vaatinut jo usean vuoden ajan vanhempainvapaalainsäädännön kokonaisuudistusta, sillä nykyinen järjestelmä on monien osauudistusten jälkeen vaikeaselkoinen niin käyttäjille kuin viranomaisillekin. Tällä eduskuntakaudella on hallituksen tasa-arvo-ohjelmaan kirjattu isille suunnattava kahden viikon pidennys vanhempainvapaisiin. Lisäksi hallitusohjelmaan on kirjattu vanhempainvapaajärjestelmän laajempi arviointi ja uudistaminen. Miesten asevelvollisuus rikkoo tasa-arvoa Asevelvollisuus sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta on ongelmallinen. Perustuslain mukaan maanpuolustusvelvollisuus kuuluu kaikille, mutta rauhan aikana tämä tarkoittaa miehiin sukupuolen perusteella kohdistuvaa asevelvollisuutta. Asevelvollisuuden suorittamisesta kieltäytyminen johtaa käytännössä puolen vuoden vankeustuomioon. Sukupuoleen perustuvalla asevelvollisuudella on yhteys myös työelämän tasa-arvoon. Asevelvollisuuden suorittaminen vaikeuttaa usein miehen vanhemmuudesta ja työelämästä koituvien velvollisuuksien hoitamista. Lisäksi varusmiespalvelus viivästyttää usein miesten opintojen aloittamista, niissä etenemistä tai valmistumista. Toisaalta asevelvollisuuden suorittamisesta voi saada lähtöpisteitä oppilaitosten pääsykokeissa ja korvata opintosuorituksia opiskelijana. Koska käytännössä lähinnä miehet suorittavat varusmiespalveluksen, asettaa tällainen ainakin ammattikorkeakouluissa yleisesti käytettävä hyvitysjärjestelmä miehet ja naiset sukupuolen perusteella eri asemaan. Asevelvollisuutta ei pidä tarkastella pelkästään puolustuspoliittisena instituutiona. Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan miesjaosto on ottanut agendalleen asevelvollisuuden tarkastelun sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta. Miehiin heidän sukupuolensa perusteella kohdistuva asevelvollisuus on selkeästi tasa-arvon vastainen, vaikkakin tasa-arvolakia säädettäessä se päätettiin jättää lain soveltamisalan ulkopuolelle 1980-luvun puolivälissä. Nykyiselle asevelvollisuudelle tuleekin aktiivisesti etsiä uusia sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta neutraaleja vaihtoehtoja. Yksi mielenkiintoinen keskustelunavaus on Ruotsissa harkittavaksi esitetty rauhan aikana vapaaehtoinen asevelvollisuus, joka olisi sukupuolesta riippumaton. Miesten vapaaehtoista asepalvelusta vastaan on Suomessa argumentoitu muun muassa sillä, että tällöin vain sotahulluimmat hakeutuisivat palvelukseen. Tätä argumenttia vastaan puhuu kuitenkin jo yli kymmenen vuotta voimassa ollut naisten vapaaehtoinen asepalvelus. En usko, että naisistakaan vain niin sanotut sotahullut ovat palvelukseen hakeutuneet. Suomessa onkin vuonna 2009 tehtävän tasa-arvolain uudistuksen yhteydessä poistettava epätasa-arvo miesten ja naisten välillä myös asevelvollisuuden osalta. Lopuksi Yhteiskunnallinen sukupuolten tasa-arvo ei edisty miesten ja naisten vastakkainasettelulla. Tasa-arvosta hyötyvät sekä naiset että miehet, jos vain haluamme ja osaamme tehdä yhteistyötä. Meidän tulee etsiä tasa-arvopoliittisia teemoja, jotka hyödyttävät sekä naisia että miehiä. Hyvänä esimerkkinä tästä voidaan mainita aktiivisen isyyden edistäminen. Tarvitsemme myös lisää yhteistyötä hajanaisen mieskentän sisällä ja tähän myös Miesjaosto toiminnassaan tähtää tällä toimintakaudellaan. Sukupuoli, valta ja talous Tutkija Henry Laasanen tarkastelee sukupuolten taloudellisia suhteita seksuaalisen vallan näkökulmasta. Hän esittää, että tuohon valtaan nojaten naissukupuolella on varsinaista omaa tulonmuodostustaan suurempi tulo-osuus. Näinollen sukupuolten suoranaisen, työmarkkinoilla muodostuvan tulonjaon ohella olisi tarkasteltava tulonjaon koko muodostusta parisuhteessa miehen ja naisen kesken. Laasanen selvitti, että Yhdysvalloissa naiset hallitsevat varallisuudesta pian jo 60 prosenttia, mm. pidemmän elinikänsä ja perimisen johdosta. Britanniassa tuo osuus saavutetaan noin v. 2025. Kulutuksesta naiset kontrolloivat jopa yli 80 prosenttia Yhdysvalloissa ja Britanniassa, osakkeiden omistuksesta jo yli puolta USA:ssa. Sukupuolten asema tulonmuodostuksessa ja vaurauden tavoittelussa on Laasasen mukaan kuitenkin lähtökohdiltaan erilainen. Miehet kilpailevat toisiaan vastaan hankkiakseen sosioekonomisia resursseja, joita sitten vaihtavat naisten seksuaalisutta vastaan. Kilpailun keskeinen syy on naisten tavoittelu. Tutkija selvitti amerikkalaistutkimusta, jossa naiset arvostavat parinmuodostuksessa miesten taloudellis-sosiaalisia resursseja, naisten vastaavat voimavarat eivät ole miehille yhtä tärkeitä. Suomessa tiedetään, että rikkaat miehet saavat seksiä enemmän. Vain kaksi prosenttia ylimmän tuloluokan miehistä on yksineläjiä, kun alimmista miehistä sinkkuja on 43 prosenttia. Ylimmistä miehistä vastaavasti 91 prosenttia on naimisissa, alimmista 34 prosenttia. Laasanen esitti, että status, varallisuus ja valta ovat aivan keskeisiä tekijöitä miehen pariutumisen onnistumisessa. On selvä, että mieslääkärillä on korkeampi status naisten silmissä kuin mieshoitajalla. Sama pätee miesjohtajan tai miessihteerin tilanteeseen. Naisen ammatilla tai hierarkia-asemalla ei ole miehille yhtä suurta merkitystä. Miesten täytyy siis menestyäkseen kilpailla suuremmista ansioista. Tämä osaltaan kapeuttaa maskuliinisia rooliodotuksia. Vastaavasti naiset tavoittelevat vähemmän valtaa, koska siitä on suhteessa vähemmän heille hyötyä. Naisille mahdollistuvat vapaammat rooli, palkatkin ovat pienemmät., mutta selviytymisen mahdollisuudet laajemmat. Laasanen ryhmitteli naispärjäämisen luokituksia em. pohjalta. Perinteinen vaimostrategia nojaa perinteiseen sukupuolten tuloeroon. Blondistrategia mahdollistaa kertaluonteisia hyötyjä. Feminististrategia nojautuu koulutuksen, uusien työmahdollisuuksien ja feministisen politiikan avaamiin näköaloihin. Erityistapauksena ”glamourfeminismi” yhdistää edelliset seikat seksuaaliseen etulyöntiasemaan. Tutkija tiivisti, että naisella selviytymismahdollisuuksina on ura, kotivaimon asema sekä jokin näiden yhdistelmä. Miehellä mahdollisuuksia ovat ura, ura ja vielä kerran ura. Miesten kannalta riskaabelia ovat naiseen verrattuna pienemmät tulot, jotka lisäävät avioeroriskiä, kuten Suomessa Marika Jalovaara on todennut, kun taas miehen tulojen suuruus vähentää avioeroriskiä. Tilannetta alkaa jäytää se, että nykyisin miehistä alle 30 prosentilla on korkeakoulutuksen taso, kun naisista jo lähes puolella. ”Hyviä miehiä” ei kohta riitä kaikille naisille. Kasvava osa yli 30-vuotiaista naisista jää sinkuiksi. Laasanen olettaa, että yksi kehityksen tulos tulee olemaan korkean statuksen miesten ”funktionaalinen moniavioisuus”. Jo nyt Norjassa miesten lapsettomuus on lisääntynyt, naiset kierrättävät puoleensa vetäviä miehiä. Erityisesti ns. sukupuolten samapalkka-vaatimusta Laasanen kritisoi sikäli, että naiset selvästikin valitsevat harvemmin töitä, joissa esiintyy enemmän taloudellisia riskejä, fyysistä raskautta, kylmyyttä ja kosteaa. Paria poikkeusta lukuunottamatta miehet kansoittavat 90-prosenttisesti vaaralliset työalat. Palomiehistä neljä kymmenestä joutuu työkyvyttömyyseläkkeelle, elinikä häthätää eläkkeellejäämisen ikä. Riskinotto, ennenaikaiset kuolemat, velkataakka ovat miesten elämää. Toki myös osalla suuret tulot, mutta tulisiko niihin olla oikeus, jos valitsee mukavampia töitä ja vähemmän riskejä, kysyi Laasanen. Tutkija esitti, että miesten kannalta katsottuna valtio esiintyy yhä enemmän aviomiehen kilpailijana ja ”korvikkeena” naisten tavoitellessa elämisen tasoa. Tämä johtuu valtion takaamista tulonsiirroista, jotka liittyvät naissukupuoleen. Voidaan jopa kärjistää, että nainen ”avioituu” mieluummin valtion kuin köyhän miehen kanssa. Henry Laasanen esitti, että sukupuolten taloudellisissa suhteissa, perinteisissä miehen ja naisen rooleissa olisi myös muutokselle tilaa. Tämä tapahtuisi, mikäli naiset alkaisivatkin suosia köyhempiä miehiä. Se murentaisi myös perinteistä patriarkaattia, jota naisliike on tottunut tavanomaisesti arvostelemaan. Todennäköisesti naiset eivät kuitenkaan muuta parinvalinnan perinnettä. Tutkijan mielestä kuitenkin yhteiskunnallisessa ja tasa-arvokeskustelussa olisi nostettava esille pariutumismarkkinoiden todellinen sisältö ja vaikutus, naisten mahdollisuus saada tuloa ja varallisuutta muusta kuin työstään sekä todellinen varallisuuden ja kulutuksen saamisen mahdollisuus. Miesten kannalta kyse on tarkastelusta, jossa ansio ja palkka ei ole saavutus sinänsä ja itselle, vaan parisuhderesurssi. Kokonaisuutena ns. palkkatasa-arvoa tulisi tarkastella ”kaksoispalkan” ja tulonsiirtojen muodostamaa kokonaisuutta vasten. Naisten todellinen tulonsaanti, kulutusmahdollisuudet ja varallisuus olisi nähtävä kokonaisuutena. Huono-osaisten miesten asema pariutumismarkkinoiden ulkopuolella jäävänä ryhmänä olisi otettava yhteiskuntapoliittiseen tarkasteluun. Tiivistelmä: Hannu T. Sepponen Palkansaajien yhteiskunta Suomalaisista kaksi kolmasosaa haluaa olla palkansaajana ja neljäsosa yrittäjänä. Suomi onkin palkansaajien yhteiskunta, jonka työvoiman enemmistö on keskittynyt suurempiin yksiköihin. Mieluiten palkansaajakin painottaisi pienehköä yksityistä yritystä työpaikkana. Työelämän muutoksesta on puhuttu paljon. Juha Siltalan esittämä synkkä yhteenveto työelämän tilasta saa vahvistusta sellaisista tuloksista, että neljäsosa kokee edelleen tekevänsä raskasta ruumiillista työtä, kolmasosa kokee työn usein stressaavana. Myös kolmasosa vastaa tulevansa töistä täysin uupuneena. Kymmenesosa toimii vaarallisissa työoloissa. Suomessa työelämässä vallitsee kuitenkin 70 prosentin mielestä hyvät suhteet työntekijäin ja johdon välillä, työntekijöiden kesken hyvät välit 80 prosentin mielestä. Kolmasosa työntekijöistä olisi valmis tekemään töitä enemmän, jos yrityksen menestystä olisi autettava vaikeassa tilanteessa. Harri Melin kertoi Voikkaan paperitehtaan erityisestä yhteishengestä, kun paikallisesti luotiin tehtaan menestystarinaa. Sekään ei auttanut yrityksen keskusjohdon ratkaistua tehtaan lakkauttamisen. Suomessa teollisuustyö ja samalla palkkatyömuoto yleistyi huomattavan myöhään, vasta 1800-luvun lopulla. Vaikka tehdastyöhön ja kaupunkien elinoloihin liittyi epäkohtia, merkitsi palkkatyöhön, ”tehtaan valoon” pääsy kuitenkin henkilökohtaista vapautumista monille. Aivan erityisesti näin lienee ollut nuorten naisten kohdalla. Nyky-Suomessa teollisen työn osalta eletään kuitenkin jo vaihetta, jossa teollisuustuotanto on siirtynyt osittain ulkomaille; miesten ammateissa jäljelle ovat jääneet vain korkeaa ammattitaitoa ja osaamista edellyttävät työt. Naisten töistä tekstiilituotannon kaltaiset alat ovat jo pakanneet laukkunsa, suuntana Viro, Venäjä, Ukraina ja kaukomaat. Suomi onkin toimihenkilöistynyt, työntekijöissä painottuvat valkokaulustyöt, palvelualat. Teollisuustyötä ja palkkatyömuotoa mukailevat työn organisaatiot ovat yhä vahvoilla työelämässä. Palkkatyön organisointi on toki vaihdellut historiallisesti maiden ja toimialojen kesken. Mutta myös saman yrityksen sisällä työkulttuuri on voinut vaihdella huomattavastikin. Esimerkissä suuri energia-alan firma toimii yhdessä kohteessa armeijamaisen kurin mukaisesti, työntekijöiden vaihtuvuus on suurta, toisessa toimipisteessä työkulttuuriin kuuluu hyvät suhteet läpi organisaation, työpaikan henki on palkitseva. Vastaava on voitu havaita ”Voikkaan hengen” ja toisaalta konfliktiherkemmän Kuusaanniemen tehtaan välillä, jossa myös työntekijöiden suhteet ovat huonommat. Melin totesi, että vaikka nykyajan työelämässä nähdään yhä enemmän tarvetta ja piirteitä ”sosiaalisesta korporatismista” ja myös lisääntyvästä joustavuudesta, eivät perinteisemmät työn organisoinnin piirteet ole kadonneet. Jos työn pohjoismaisella mallilla viitaan työmarkkinoiden kolmikantaiseen yhteistyöhön, vahvaan ay-liikkeeseen ja järjestäytymiseen, kattaviin sopimuksiin ja instituutioiden luottamukseen, on toisaalta myös taylorismina tunnettu työn liukuhihnamainen järjestely voimissaan. Paljon puhetta pidetään työelämän joustavuuden lisääntymisestä, organisaatioiden verkostoitumisesta ja globalisaatiosta. Lupaukset ovat olleet korkeammalla kuin tulokset. Hierarkkiset alihankintasuhteet eivät ehkä ole kehittyneet niin suuressa määrin innovatiivisiksi verkostoiksi kuin olisi toivottu. Ainakin Nokian kaltaisen ison toimijan alihankintaverkoston kohtalo osoittaa tätä. Globalisaatio puolestaan näyttää Melinin mielestä enemmänkin globalismilta, ideologialta jonka suojissa ajetaan joitakin intressejä. Toimijat ja edut eivät katoa mihinkään ja tuloksena on ollut Salcompin kaltaisia tapahtumia. Joustavuuden osalta puolestaan tavallista on ollut työnantajavetoinen käytäntö, jossa joustajina ovat työntekijät, työllisyys ja palkat. Mutta se voisi olla muutakin. Monipuolinen joustaminen voi olla jatkossa jopa kilpailuvaltti, kun koetetaan saada koulutettu työvoima yritykseen, tekemään ja pysymään töissä. Monesti joustavuuden esteenä ovat kuitenkin asemaan, kunniaan, rahaan liittyvät jäykkyydet, joiden purkamiseen tulisi paneutua. Melin tiivisti, että suomalaisista yrityksistä noin 15 prosentissa on monipuolisesti joustava organisaatiomalli. Noin 30 prosentissa joustavuus on lähinnä määrällistä, joka tarkoittaa lähinnä työvoiman käytön joustoja. Yhtä suuri osa yrityksistä on ”funktionaalisesti joustavia”, eli käytössä ovat tiimit ja työaikapankki esimerkiksi. Noin neljäsosa työpaikoista on organisaatioltaan jäykkiä, joustavuutta ei ole lähes ollenkaan. Työntekijän kannalta tarpeellisella joustavuudella on vahva yhteys työhyvinvointiin, mutta merkittävä yhteys myös yrityksen menestykseen. Joustavuuden vastavuoroisuus mahdollistaa ”kaikki voittavat” –tilanteen, joka lisää sekä hyvää työtä että elämää. Melin näki paitsi työelämän myös koko yhteiskunnan kehittämisen ehtona työn käsitteen laajentamisen. Tähän asti palkkatyön normittava asema on näkynyt siinä, että työn ulkopuolella oleva mies on ollut joko työtön, juoppo tai sairas. Naisen kohdalla skaala on ollut lapsenteon ja –hoidon vuoksi laajempi. Kuitenkin kotityön merkitys on lisääntymässä väestön vanhenemisen, omaishoivan lisääntymisen kanssa. Merkitys lisääntyy myös vapaaehtoistyön kohdalla, eikä vapaan kansalaisen puuhastelu ja mietiskelykään ole joutavaa toimintaa. Melin korostikin, että työajan lyhentämisen tulisikin nousta uudelleen keskiöön ammattijärjestöjen listalla. Tällä on yhtymäkohta myös tarpeeseen painaa jarrua tilanteessa, jossa ihmisen tuotantotoiminnan ulkoisilla rajoituksilla on yhä suurempi painoarvo. Vaikka Kiina ja Intia vasta ovat palkkatyöläistymässä. Suomen Melin uskoo selviytyvän myös tulevassa tilanteessa. ”Nälkämaan työetiikka”, kuten Liisa Rantalaiho luonnehtii, on pitänyt suomalaiset hengissä raukoilla rajoilla. Korkea työmoraali ja itselliset pärjäämisen eetos, vahva työn kunnioitus ja kovan työn perinne ovat mukana uudessa ajassa, jossa painopisteinä ovat joustavat työmarkkinat ja korkea osaamisen taso. Tiivistelmä: Hannu T. Sepponen > Tulonjako Miespäivien paneelikeskustelussa työmarkkinajärjestöjen edustajat keskustelivat yhteiskunnallisen tulonjaon tilanteesta. Mukana olivat SAK:n edustajana tutkija Tapio Bergholm, Elinkeinoelämän keskusliiton asiantuntija Peer Haataja, tutkija Riikka Kivimäki Akavasta sekä STTK:sta talouspoliittinen asiantuntija Ralf Sund. Keskustelua johdatteli sosiaalityön professori Jari Heinonen. Pääoman ja palkkatulojen kansantulo-osuudet ovat kehittyneet edellisen laman jälkeen päinvastaisiin suuntiin. Bergholm totesi, että pääoman tuoton romahdettua sovittiin paitsi tulopolitiikassa, myös veroratkaisuissa toimista, joilla tuli edistää pääomanmuodostusta ja investointeja. Myös palkkavaatimuksia hillitsi rajusti lisääntynyt työttömyys. Odotettuja investointeja ei tapahtunut toivotulla tavalla. Haataja huomautti yrittäjyyden lisääntyneen ja palkkatyöläisten osuuden supistuneen. Palkkojen kansantulo-osuus on laskenut, vaikka palkkasumma on kasvanut. Sund näki yritysten kilpailukyvyn ja omarahoituksen tukemisen menneen vähän pitkäksi. Nyt myös nähdään pääomatulojen verotuksen alentamisen lieveilmiöitä siinäkin, kun palkkatuloja veroasteen vuoksi pyritään muuntamaan pääomatuloksi. Investointitoiveisiin on selkeästi petytty, sanoi Kivimäki. Bergholmin mukaan Suomessa näkyy vertailumaihin nähden selvä rakenteellisen alikulutuksen tila, katsotaanpa sitten asumisen tilaa ja väljyyttä tai autokannan tasoa. Haatajan mukaan nykyisin palkkausta on mahdollista kehittää tuottavuuden nousun myötä yritystasolla. Sund muistutti Palkansaajien tutkimuslaitoksen selvityksestä, että palkkamaltin seuraukset valuivat muualle kuin kulutukseen. Heinonen kysyi panelisteilta, mikä merkitys hyvinvointivaltiolle on tulonjaon pysyvällä muutoksella eriarvoisuuden suuntaan. Sundille kehitys on huolestuttavaa, etenkin kun viime aikoina valtion puolelta haetaan erilaisiin ongelmiin veropohjaa rapauttavia väliaikaisia ratkaisuja. Se ei voi olla jatkossa kestävä suunta, kun väestön ikääntymisen paineet ovat jo käsillä. Haataja yhtyi osittain Sundin näkemyksiin ja muistutti, että keskituloisten osuus veronmaksussa on painottunut. Julkiset palvelut tarvitaan jatkossakin, mutta monia palveluja voitaisiin tuottaa muutenkin. Kivimäki muistutti lapsiperheiden tilanteesta. Bergholm säesti; perhetuet ovat supistuneet ja tasokorotuksia tarvittaisiin muuallakin kuin lapsilisissä. Heinonen toi esille, että vielä 1960–1980-luvuilla tuloeroja kavennettiin, mutta erityisesti 1990-luvun laman jälkeen erot levisivät jälleen. Korkein kymmenesosa talouksista sai tuloista 18 prosenttia vielä 1990-luvun alussa, mutta 2006 osuus oli 25 prosenttia. Kivimäki mainitsi osan kehityksestä selittyvän erityisesti nuorten työelämän aseman muutoksilla: määräaikaistöissä oli nuorista naisista 70 prosenttia ja miehistä 50 prosenttia. Tulotasoa laskee osaltaan työelämään siirtymisen vaikeutuminen ja pitkittyminen. Bergholm totesi, että valtion on maksanut pois velkaa ja vaikka on tehty erilaisia puskurijärjestelmiä vastaisen varalle, on sosiaaliturva ja sen tasaava vaikutus jäädytetty. Ja juuri julkissektori syyllistyy jatkuvasti projektiluontoisten hankkeiden kautta pätkätöiden yleisyyteen. Haataja huomautti, että globalisaatio on vähentänyt valtioiden mahdollisuuksia päättää verotuksesta. Suomessa on varsin korkea palkkatulon verotus, mutta vaikka sitä alennettaisiin, eivät vaikutukset tuloeroihin olisi kovin suuret. Avoimessa maailmantaloudessa erot kasvavat, osittain myös huippuosaamisen palkkauksen vaikutuksesta. Sund muistutti, että vaikka Suomi on vieläkin suhteellisen tasaisen tulonjaon maa, on maassa tuloerojen kasvuvauhti ollut nopeinta OECD-maista. Niin sanottu eriytetty tuloverotus, eli pääomatulojen ja palkan verotuksen eriyttäminen pääomaa suosivaksi on keskeinen taustatekijä. Vastaava veronmuutos peruttiin muualla EU:ssa ja myös Norjassa alkuunsa. Yleisöstä huomautettiin, että tuloverotuksen lisäksi veroja kerätään nykyisin huomattavasti muissa muodoissa. Tulli kerää jo viidenneksen kaikesta verotulosta. Tupakka- ja alkoholivero, polttoainevero tuottavat huomattavia osuuksia valtion tuloista. Eräs piirre tuloerojen kannalta on myös, että kunnallisveroa ei peritä pääomatuloista. Myös muistutettiin, että osinkotulojen kohdalla todellinen verokanta on 28 prosentin pääomatuloveron sijasta 19,2 prosenttia, koska laskelmassa huomioidaan seitsemän kymmenesosaa tulosta. Näin korostuu arvostelu, jota myös lama-ajan valtionvarainministeri Iiro Viinanen on esittänyt; kuinka duunari voi maksaa korkeampaa veroprosenttia kuin pääomatulon saaja. Kivimäki ihmetteli, miksi pieniäkin tulonsiirtoja verotetaan. Samaa kummasteli Bergholm; 1980-luvulla nostettiin ansiosidonnaisia tulonsiirtoja ja pistettiin ne samalla verolle. Sundin mielestä verotettavan tulon alarajaa olisi nostettava, mutta veropohjaa ei muuten tulisi rapauttaa. Heinonen mainitsi perusturvan jääneen pahasti jälkeen. Työttömien perusturvan taso on 30 prosenttia jäljessä 15 vuoden takaisesta ajasta. Ostovoimavertailussa suomalaiset eivät yleensäkään ole pohjoismaisella, vaan lähinnä Britannian, Irlannin, Italian tasolla. Tiivistelmä: Hannu T. Sepponen

Yhteystiedot

Hannu T. Sepponen 044 275 1190 sepponen (at) tamperelainen.org

Ilkka Hjerppe 050 368 4413 ilkka.hjerppe (at) tampere-evlsrk.fi